Roihuvuoren Hanami

Kotimaanmatkailu
May 21, 2017

Tätä on ehkä vähän vaikea uskoa viime viikkoisten lumisateiden perusteella, mutta meillä on täällä Etelä-Suomessa kesä! Pääsimme eilen elämämme ensimmäistä kertaa testaamaan suppailua ja Nuuksion tyyntä järvenpintaa pitkin meloessani toden totta tunsin sen poskipäissäni. Lupauksen kesästä. Kevään hiljaista kääntymistä lempivuodenajakseni ovat myös ennustaneet hentoisilla hiirenkorvilla olevat koivut, takapihan pitkäksi villiintynyt nurmikko sekä koskettavan kauniina välkehtivät valkovuokkomeret.

Me suomalaiset emme taatusti ole ainoita, jotka ihastelemme keväistä kukkaloistoa äitienpäivän tietämillä silmät liikutuksesta kosteina. Esimerkiksi japanilaisille kukkien katselu, hanami, on uuden vuoden ohella vuoden suurimpia juhlia, joka ajoittuu vuodesta ja sääolosuhteista riippuen kirsikkapuiden kukinnan alkamiseen. En ole koskaan nähnyt Japania tai sen keväisiä vaaleanpunaisena lainehtivia katuja, mutta onneksi täällä Helsingissäkin pääsee halutessaan fiilistelemään pientä palaa Japanin kauneudesta Roihuvuoren kirsikkapuistossa.

Kirsikkapuistoon on istettu 152 japanilaisten lahjoittamaa kirsikkapuuta, jotka ovat juuri nyt aloittaneet kukintansa! Tänään sunnuntaina klo 12 alkaen puisto täyttyykin kukkaloistoa juhlivista ihmisistä, kun Hanami-juhla pyörähtää käyntiin. Menkää ihmeessä mukaan sukeltamaan japanilaiseen tunnelmaan. Jos juhla ei sovi omaan kalenteriin, mutta haluat päästä ihastelemaan Geisha-patukan vaaleanpunaista kukkamerta, niin sinun kannattaa kiirehtiä. Täysi kukinta ei nimittäin kestä kovinkaan montaa päivää.

Aurinkoa just sulle!

Menkää sinne metsään!

Retkeily
May 17, 2017

Vaikka olenkin aina tykännyt liikkua luonnossa, olen ilokseni huomannut, että lapsen saannin myötä metsäkylpyjen ja pienten retkien määrä on kasvanut meidän perheessä moninkertaisesti. Taaperon takia viitsii nähdä enemmän vaivaa kuin vain itsensä tähden, ja kynnys metsäretkeilyyn on madaltunut. Onko joku muu huomannut saman ilmiön?

Pidän tätä tosi hyvänä asiana, koska ulkona ei voi oikeastaan olla liikaa – sisällä sen sijaan voi. Se lähteminen – eli show nimeltä pukeutuminen ja tykötarpeiden mukaan haaliminen – on aina se vaikein ja todellista viitseliäisyyttä vaativa osuus, mutta kaikki sen jälkeen on helppoa ja palkitsee jälkikäteen. Neljä seinää ja kattokin alkavat kaatua aika nopeasti päälle, jos joutuu esimerkiksi sairastamisen takia linnoittumaan kotisohvalle useammaksi päiväksi putkeen. Päähän siinä hajoaa, niin meikäläisellä kuin taaperollakin.

Me ollaankin tehny nyt keväällä pojan kanssa tosi paljon pieniä retkiä ihan meidän lähimetsiin. Lykin jäbän aina kärryissä tai kannan kantorepussa perille, ja löysään sitten irti metsäpoluille taapertamaan; aina hieman pidemmiksi ajoiksi kuin edellisellä kerralla. Jäbä oppi kävelemään helmikuun alussa reilun vuoden iässä, ja sen jälkeen tapahtunut kehitys hänen liikkumisessaan on ollut tosi nopeaa, ja uskon vakaasti, että siihen on vaikuttanut nämä säännölliset metsäkompuroinnitkävelyt. Nykyään hän jo tepsuttelee tottuneesti kivisessä ja vaihtelevassa maastossa, mikä on aivan mahtava juttu! Hän myös kiipeilee ketterästi eri asioiden päälle – ja on oppinut tulemaan myös turvallisesti alas, kun ollaan yhdessä opeteltu. Great succes, olen tuulettanut monesti.

Näissä kuvissa me seikkaillaan Sipoonkorven kansallispuistossa. Kävimme retkellä siellä huhtikuun puolella ja tutustimme samalla Silja Vuohensillan kanssa. Silja on tehnyt vastikään gradututkimuksen metsäpäiväkodeista, ja kuuntelin suurella mielenkiinnolla hänen tutkimuksensa tuloksia. Löytyykö sieltä lukijoista ketään, kenen lapsi olisi metsäpäiväkodissa? Kiinnostaisi hirmuisesti kuulla niistä kokemuksia!

Kirjoitin Partioaitan blogiin vieraskirjoituksen lasten metsäretkeilyn tiimoilta, ja juttuni “Miksi lasten kanssa kannattaa lähteä metsään?” julkaistiin viime perjantaina. Jos et ole vielä käynyt lukaisemassa kyseistä kirjoitusta, niin suosittelen lämpimästi sen tsekkaamista! Jutussa on listattuna monta monituista hyvää syytä sille, miksi jo vauvan ja erityisesti jo liikkeelle lähteneen taaperon kanssa kannattaa aloittaa eräily ajoissa. Myös Siljan tutkimusta avataan jutussa lyhyesti, ja sieltä löytyy myös linkki mikäli haluat ladata koko gradun luettavaksi.

Tiesittekös muuten, että tänään 17.5. vietetään kansallista Suomen lasten metsäretkipäivää? Sen tarkoituksena on innostaa aikuisia (niin vanhempia kuin opettajia ja lastentarhanopettajiakin) ja lapsia lähtemään retkelle metsään. Metsäretkiähän kannattaa tietysti tehdä ympäri vuoden, mutta ehkäpä tällaiset kansalliset päivät innostavat ihmisiä laajemminkin lähtemään metsäseikkailulle yhteisöllisyydenkin nimissä! Meillä on Suomessa ainutlaatuinen ja puhdas luonto, johon uppoutuminen tekee ihan kaikille hyvää. Itsehän nakutan tänään päivän töissä, mutta poika pääsee hankkimaan päivittäisen metsäannoksensa tänään isänsä kanssa, ja jos illalla vielä energiaa piisaa, niin ehkäpä me piipahdamme vielä yhdessä lyhyellä iltalenkillä vaikkapa Mustikkamaalla.

Ja jos tänään et ehdi retkelle, niin eipä hätää: Luonnon päivien lähettiläänä vinkkaan vielä siitäkin, että tämän viikon lauantaina 20.5. myös kevään virallinen Luonnon päivä -tapahtuma, joka kulkee nimellä Villinny keväästä. Linkkaamani sivuston kautta kannattaa käydä hakemassa kaikkia erilaisia tapahtumia, joita päivän tiimoilta on laitettu pystyyn ja lähteä rohkeasti lasten kanssa messiin! Itsehän suuntaamme tulevana lauantaina tutkimaan tällä kertaa Islannin kevätluontoa, mutta luontoon kumminkin, hehee.

Muistakaahan myös meidän 8.6. klo 20-21.30 Partioaitan Yrjönkadun myymälässä Helsingissä järjestettävä 365 Klubi-ilta! Aiheena on Luontoon lasten kanssa, ja mukaan mahtuu vielä. Illan aikana on tarkoitus keskustella monipuolisesti lasten kanssa retkeilyyn liittyvistä kysymyksistä ja tutustua hyviksi havaittuihin varusteisiin. Täältä pääset ilmoittautumaan mukaan, toivottavasti nähdään siellä teitä lukijoitamme!

Kun lemmikki sairastaa

Lifestyle, Muuta kuin matkailua
May 15, 2017

Muistatteko, kun kirjoittelin teille meidän perheen elämänrytmistä ja arjen tasapainoilusta postauksen viime syksynä? Jo tuolloin minulla oli tunne, että tässä kotiäitiyden, yrittäjyyden ja blogin (tai nykyään siis kahden blogin!) yhdistämisessä on pikkuisen turhan monta rautaa kuumana jopa meikäläisen kaltaiselle suorittajalle. Silloinen päivähoitosuunnitelma ei lopulta harmiksemme onnistunutkaan, joten päätimme lopulta pitää pojan kotona kanssani vielä toistaiseksi. Vuoden alusta startannut kaupungin kerho pari tuntia kahdesti viikossa on tuonut arkipäiviin riittävän hengähdystauon, jolloin olen ehtinyt juoda kupin kahvia (kuumana, luksusta) hoitaa sähköpostit ja vaikka kirjoitella postausta pojan leikkiessä hetken ohjatusti kavereidensa kanssa. Win-win.

Pahoittelen siis, etten ole ehtinyt lukea, tykkäillä ja kommentoida teidän muiden juttuja riittävän aktiivisesti viime aikona tai postailla meidän blogeihin niin usein kuin aiemmin. Täällä päässä on välillä aika monet langanpäät pideltävinä ja vihdoin ja viimein olen oppinut priorisoimisen jalon taidon ilman valtavia omantunnontuskia. Perhe sekä ystävät ovat ehdoton ykkönen ja tämä rakas, mutta välillä raskas some-maailma tulee siellä jossain perässä. Kyseisen balanssin tärkeyden olen viime kuukausien aikana huomannut todella konkreettisesti, kun hevoseni sairastui helmikuun alussa vakavasti.

Nyt aletaan olla hiuskarvan verran voiton puolella, mutta yhtään liioittelematta tämä kevät on ollut todella raskas. Huoli ja epävarmuus hevosen hyvinvoinnista, järkyttävän kokoiset eläinlääkäri-, erikoisruokavalio- ja kengityslaskut kaikkien muiden kiinteiden hevoskustannusten lisäksi sekä tietysti tämä krooninen ajanpuute ovat omalta osaltaan pitäneet huolta siitä, että välillä on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa. Kuukausi sitten eläinlääkäri sanoikin, että nyt aletaan olla siinä pistesssä, että jollei hevosen oireet ala uudella erikoiskengityksellä helpottamaan, on armeliain vaihtoehto päästää ystävä tuskistaan. Itkin pari päivää silmät päästäni tuttua silkkiturpaani halaillen ja rukoilin ihmettä, joka lopulta näyttää tapahtuneen. Viikko erikoiskengityksen jälkeen Hanurin voinnissa tapahtui silmin nähden selkeä muutos, eikä kipulääkitystä ole tarvittu lainkaan pian kolmeen kokonaiseen viikkoon.

Hevonen kuvittelee itse olevansa elämänsä kunnossa, joten voitte uskoa miten vaikeaa on yrittää selittää vajaa 500 kiloiselle energiapommille, että sinä herraseni olet edelleen toipilas ja joudut nyt valitettavasti seisomaan levossa vielä viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Tämä kaviokuume on siitä vihulainen sairaus, että täydestä toipumisesta ei ole mitään varmuutta ja sairaus voi jossain kohtaa uusia, jos kaikkia riskitekijöitä ei saada minimoitua. Meillä se tarkoittaa käytännössä valitettavasti sitä, että Hanuri joutuu muuttamaan eri tallille, sillä se ei voi ainakaan toistaiseksi elää nykyisen kaltaisessa pihattoratkaisussa “villiponin” elämää, jossa sen syömää heinämäärää ei voida varmuudella tarkkailla. Vähäsokerinen ruokavalio, riittävä liikunta toipumisen jälkeen ja taitava kengittäjä ovat avainasemassa meidän onneemme jatkossa, joten toivotaan kaikki sormet ja varpaat ristissä, että poniini tästä vielä toipuu entistä ehommaksi.

Huomenna meillä on edessä kontrolliaika, jossa hevosen etukaviot röntgenkuvataan jälleen kerran. Jänittää jo nyt miltä siellä kavioiden sisällä näyttää, mutta kun hevosen vointi on tällä hetkellä nuin mainio, haluan uskoa ja toivoa että tiedossa olisi hyviä uutisia.

Pitäkää peukkuja!

PS. Jos olet autoileva oman elämäsi ponityttö ja halajat päästä rapsuttelemaan säännöllisesti Espoossa asuvaa maailman suloisinta ponia, niin laita mulle viestiä! Tässä kevään aikana on tullut jälleen kerran todettua, että apukäsiä hevosen hoidossa ei voi olla koskaan liikaa.

PPS. Kuvausavusta kiitos jälleen armaallani siskolleni!