Mainostajalle

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

Eurooppa, Lapsiperhe matkustaa
August 24, 2016
Meteora-6

Tiedostan, että blogimme kuvauksessa tuossa sivupalkissa kerrotaan, että “Blogistamme löydät hyvällä fiiliksellä rustattuja reissujuttuja niin kotimaan korpien keskeltä kuin kaukaisten maiden meiningeistä”, mutta onneksi esittelytekstissämme todetaan myös, että täältä saatte lukea aitoja tarinoita tien päältä. Tätä juttua ei nimittäin ole rustattu erityisen hyvällä fiiliksellä, eli menköön tämä sit tuonne aitojen tarinoiden puolelle. Te sitä paitsi tykkäsitte niin kovin edellisestä tilityksestäni, että jatketaan nyt sitten samalla linjalla!

No niin, nyt kun saatu disclaimer alta pois niin voidaan alkaa käydä läpi, mikä kaikki meni niin sanotusti päin hanuria tällä matkalla. Lähtökohta voisi olla se, että mieheni alkoi tehdä jossain vaiheessa kännykkänsä muistiinpanoihin listaa asioista, jotka menivät matkalla vituralleen – ja voin kertoa, että se lista ei valitettavasti ole lyhyt.

Alkujärkytyksestä te jo tiedättekin. Noh, pääsimme kuin pääsimmekin Ligiassa onneksi loman makuun, kun Lauri keksi käydä kysymässä erään isomman hotellin väeltä saisimmeko käyttää heidän allasaluettaan (jolla oli niitä pahuen aurinkovarjoja). Hotellin jengi toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi, jos vain ostaisimme jotain baarista, mikä sopi tietenkin paremmin kuin hyvin. Yhden hotellin altaalla polskitun päivän jälkeen päätettiin seuraavana päivänä lähteä kävellen kohti seuraavaa kylää, sillä Google Mapsin street view antoi ymmärtää, että vähän matkan päässä olisi hiekkarantaa (Ligian kylän oma ranta oli pikkukiveä, ja voin kertoa että kivikossa ei ole helppoa kantaa vauvaa mereen uimaan). Ja kappas, 20 minuutin kävelymatkan päästä löytyi siisti ranta, josta tien toisella puolella oli ravintola. Raflan edessä biitsi oli täynnä mitäs muitakaan kuin aurinkovarjoja ja -tuoleja, eikä niiden käytöstä edes veloitettu mitään, hurraa! Tietty tilasimme ravintolasta juotavaa ja syötävää vastineeksi, ja oli kiva kun palvelu pelasi hyvin biitsille.

Vuoropäivin kävimme siis biitsillä tai poolilla polskimassa ja nukuimme raukeita päikkäreitä iltapäivisin.  Iltaisin käytiin syömässä joko viereisessä tavernassa tai neljän minuutin kävelymatkan päässä ravintolassa, josta sai herkullisen pita gyroksen 2,20 eurolla ja femmalla ihanan kreikkalaisen salaatin. Kaupan päälle sai nauttia joka ilta hienosta auringonlaskusta. Oli jopa ihan hyvä fiilis ja tuntui etäisesti, että nyt sitä ollaan lomalla.

Kreikka_ligia_uimassa Kreikka_ligia_uimassa3Kreikka_ligia_uimassa2 Kreikka_ligia_uimassa4 Kreikka_ligia_uimassa6 Kreikka_ligia_uimassa7 Kreikka_ligia_uimassa12 Kreikka_ligia_uimassa10 Kreikka_ligia_uimassa11 Kreikka_ligia_uimassa13 Kreikka_ligia_uimassa14 Kreikka_ligia_auringonlasku

Elämä pienessä kreikkalaisessa kylässä oli ihan mallillaan ja viikko kuluikin yllättävän nopeasti ihan vaan chillaillessa. Huonon onnen kierre alkoi kuitenkin jo Ligiassa, sillä jo toisena lomapäivänä kännykkäni tipahti kivilattialle repun sivutaskusta kumarruttuani nostamaan jotain pojan lelua lattialta. Koko näyttö räsähti tietty ihan säpäleiksi, etukamera meni rikki ja Snäppi ja Insta hiljenivät sen siliän tien. En voinut kantaa pirstailena olevaa luuria mukanani, sillä pelkäsin, että pienet lasinsirut irtoaisivat puhelimesta pitkin laukkua ja saattaisivat saada aikaan haavoja.

Sitten pojat sairastuivat, molemmat todennäköisesti mihinkäs muuhunkaan kuin ilmastointiflunssaan. Valvoin käytännössä läpeensä yhden yön räkäinen ja kuumeinen vauva sylissäni, sillä ainut tapa saada poika pysymään unessa oli kevyt hytkytys sylissä. Onneksi vauva parani nopeasti, Panadol auttoi ja lämmönnousua oli vain kolmena iltana putkeen.

Loppuviikkoa kohden aloimme selvitellä, miten pääsisimme kimpsuinemme ja kampsuinemme siirtämään itsemme Albanian puolelle ja tämäpä se olikin melkoinen projekti. Tiesimme, ettei yhtä suoraa bussiyhteyttä ollut olemassakaan, mutta se tuli vähän puskista, ettei Kreikassa kulkenut julkisia ollenkaan, vaikka oli korkea sesonki! Lopulta superystävällinen majapaikkamme isäntä halusi lähteä heittämään meidät rajan tuntumaan, eikä lopulta suostunut ottamaan edes bensarahaa vaivanpalkaksi. Meikäläisellä nousi pala kurkkuun ja kyynel silmään kiitollisuudesta, kun halasimme hyvästiksi.

Jäätävä vuokra-autosäätö

Taksikyydeillä saimme vihdoin itsemme Sarandaan Albaniaan, missä meitä piti olla odottamassa Sixtin edustaja vuokra-automme kanssa. Odottelimme hänen saapumistaan kamoinemme tunnin verran kadulla, jolta onneksi löytyi sentään varjoisa paikka. Kun hän vihdoin suvaitsi saapua paikalle ja olimme saaneet läärättyä paperiasiat läpi kävi ilmi, ettei autoon oltu laitettu tilaamaamme turvaistuinta. Sixtin edustajan ratkaisu asiaan oli, että no ei se mitään, minä annan teille sen 20€ takaisin mitä se tuolin vuokra maksoi. Nauroin hänelle lähestulkoon päin naamaa, kun luulin sitä ensin vitsiksi. “Siis ihanko tosissaan kuvittelet, että me ajellaan Albaniassa ilman, että lapsemme on turvaistuimessa?” oli hämmentynyt reaktioni. “No ehkäpä haette istuimen Tiranasta sinne mennessänne?” nainen ehdotti, mihin totesimme, että emme ole menossa Tiranaan ja vaikka olisimme niin emme ajaisi sinne ilman turvaistuinta. Noh, kulttuurierojen piikkiin – eihän siellä todellakaan lapset ole turvaistuimissa ja  lapsia päästetään jopa liikkuvien autojen rattiin ohjaamaan (voi kyllä). Joka tapauksessa vaadin saada soittaa Sixtin Albanian maajohtajalle ja jutella hänen kanssaan, sillä turvaistuimen puuttuminen ei todellakaan ollut meidän ongelmamme vaan Sixtin.

Maajohtaja lupasi toimittaa turvaistuimen meille, mutta vasta seuraavaksi aamuksi, eikä mitään muita vaihtoehtoja ollut. Ongelman ydin oli siis se, ettei Sixtillä ollut omaa toimipistettä Sarandassa, vaan kaikki autot toimitettiin sinne lähes 300 km päästä pääkaupungista Tiranasta, jonne turvaistuin oli unohdettu, vaikka sen tilaus oli vastaanotettu, luki kuitissa ja niin pois päin.

Jouduimme siis tekemään ihan kauhean asian ja ajamaan vuokra-autolla majapaikkaamme Himareen ilman, että lapsemme oli turvaistuimessa. Mies körötteli perille tientukkona kahtakymppiä ja poika oli minulla Tulassa, nukkui onneksi autuaan tietämättömänä kaikesta. Mitään ei luojan kiitos tapahtunut, eikä liikennekään nyt ollut niin järkyttävää kuin olin pahimmissa mielikuvissani visioinut – mitä nyt tien poskessa oli vähän väliä lehmiä, aaseja, vuohia, sikoja hevosia, lampaita ja muita eläimiä, mutta onneksi ne ovat tottuneet väistelemään autoja. Vasta jälkeen päin tajusin, että meidän olisi ehdottomasti pitänyt vaatia Sixtiä järjestämään meille hotelliyö Sarandasta ja korvaamaan menetetty raha Himaren varatusta majoituksesta, mutta enpä siinä kaiken säädön keskellä tajunnut tätä. No, siitä oli sitten mukava startata reissun road trip -osuus: jäätävä morkkis oman lapsen hengen vaarantamisesta hartioilla ei ole kauhean kiva olla.

Sitten oli kaikkea pientä, mikä vaikeutti päiviä: netti ei toiminut missään kunnolla, hotellihuoneet oli aina ylimmistä kerroksista ja hissit epäkunnossa, suihkuista ei tullut tippaakaan lämmintä vettä tai sitten veden lämpötila vaihteli itsestään jääkylmän ja polttavan kuuman välillä, ja rannat oli Himaressa niin roskaiset ettei viitsinyt viedä lasta uimaan vaikka itse merivesi kimalsikin kirkkaana. Tykättiin kuitenkin hyvin paljon Albanian upeista vuoristomaisemista ja Beratin Unesco-kaupungista, missä yövyimme yhden parhaiten menneistä reissuöistä.

Albania-7Albania-9Albania-8Albania-4Albania-5Berat-2 BeratMakedonia Makedonia Makedonia Makedonia Makedonia

Makedoniaan siirryimme Lake Ohridin pohjoispuolen rajanylityspaikan kautta, missä rajapoliisit kummastelivat meidän passejamme ja tarkistivat ekaa kertaa ikinä takakontin kuulemma huumeiden varalta. Vissiin vauvan kanssa Albaniasta Makedoniaan vuokra-autolla reissaavat suomalaiset vanhemmat oli jotenkin epäilyttävä kombo, hah!

Ohrid oli muuten ihana, mutta hotelli ei oikein vastannut kuvaustaan, siellä oli putket tukossa ja kylppärissä haisi koko ajan aivan jäätävä tunkki (ei oma), ja ikään kuin kaupan päällisiksi saimme miehen kanssa molemmat ruokamyrkytykset ravintolasta viimeisenä iltana. Seuraavana päivänä olikin sitten sangen mukavaa taittaa matkan pisin etappi Ohridista Kreikan Meteoraan, kun Laurilla kramppaili maha ja mulla ei pysynyt mikään sisällä, eli stoppeja tehtiin aika monta ja kuumekin siinä vielä nousi. Jes jes!

Onneksi Meteora oli aivan tajuttoman hieno paikka, siellä paikallisen perheen pitämä majatalo oli ihana ja perhe ihan äärettömän lämminhenkinen ja lapsirakas. Koska olimme molemmat kuitenkin aika puolikuntoisina, emme päässeet trekkailemaan Meteorassa ollenkaan vaan kävimme vain tsiigailemassa ne pakolliset näköalapaikat. Onneksi niille pääsy oli todella helppoa: autolla parkkiin viereen ja pam, edessä aukeni käsittämättömän upeat maisemat.

Meteora Meteora-3 Meteora-2 Meteora-5Meteora-8Meteora-7

Koko reissu oli kuitenkin ollut jo niin rankka, että oikeastaan odotimme jo vain paluulentoa. (Itse asiassa olin jo yrittänyt siirtää meitä edellisen viikon paluulennolle, mikä olisi lyhentänyt matkaa viikolla, mutta eihän siellä ollut tilaa, joten oli pakko jatkaa reissua toisenkin viikon verran.) Koska olimme sairastamisesta väsähtäneitä päätimme tehdä viime metreillä reittisuunnitelmaan muutoksen ja skipata Kreikan Vitsan, jossa olisi ollut upea luontokohde, nimittäin hieno Vikos-rotko (josta Laura on kirjoittanut juuri hienon postauksen My Passport Pages -blogissaan). Edestakainen matka olisi kumminkin kasvattanut ajettavia kilometrejä lähes sadalla, ja koska nuo tiet olisivat olleet pelkkää mutkaa ja serpentiiniä, päätimme perua majoitusvarauksemme Vitsasta edellisenä iltana ja varata yhden yön sisämaan kaupungista Ioanninasta, joka oli sopivasti matkan varrella. Tämä osoittautui hyväksi vedoksi, sillä matka Meteorasta (niin ikään alkuun mutkaisia vuoristoteitä pitkin) Ioanninaan ei ollut kovin pitkä ja saimme ottaa iltapäivän rennosti viihtyisässä asunnossamme. Ehdimmepä käydä tutustumassa hienoon Peraman luolastoonkin, joka sattui olemaan aivan majapaikkamme vieressä. Laurin vatsa ei ollut kuitenkaan edelleenkään palautunut ruokamyrkytyksestä, joten sen kummemmin emme sykkineet sinä päivänä.

Viimeiselle lomapäivälle jäi sitten “vain” Prevezaan siirtyminen ja auton palautus takaisin Albaniaan. Lauri heitti minut ja pojan ensin aamulla Prevezaan ja lähti yksin palauttamaan autoa, jottei meidän kaikkien olisi tarvinnut luovia uudelleen rajan ylitse ja takaisin, ja sitten vielä bussilla Prevezaan. Tämä oli fiksu ratkaisu ja meni lopulta hyvin. Illalla Prevezassa olimme ihan fiiksissä: JES, HUOMENNA TÄÄ MATKA LOPPUU JA PÄÄSTÄÄN KOTIIN!

Paitsi ettei päästy.

“Lentonne on myöhässä määrittelemättömän ajan”

Olimme varanneet matkallemme Tjäreborgin lomalennot osittain sen takia, että paluulento oli mukava päivälento: lähtö yhden aikaan päivällä ja perillä Helsingissä jo kivasti neljän jälkeen. Maksoimme viimeisestä taksimatkasta kiskuri-taksikuskille jopa mielellämme ja mukisematta pikkasen liian kovan hinnan ihan vaan siitä ilosta, että olimme selvinneet takaisin lentokentälle Departures-aulan eteen. Siellä paluumatkamme sai kuitenkin yllättävän käänteen: Tjäreborgin suomalaisopas kertoi, että lentomme lähtisi myöhässä, mutta tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon myöhässä, ei ollut antaa.

Koneellinen suomituristeja istutettiin siten odottelemaan kentän läheiseen tavernaan ja kaikille tarjottiin yhdet juomat Tjäreborgin piikkiin. Kului tunti, toinenkin, mutta lisää tietoa lentokoneemme edesottamuksista ei tippunut. Oppaat eivät (muka) edes tienneet, oliko paluukoneemme jo kuitenkin matkalla kohti Prevezaa vai seisoiko se vielä Oslon lentokentällä. Tavernan netti ei toiminut, joten en päässyt itsekään tsekkaamaan asiaa Oslon kentän nettisivuilta.

Lopulta kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen saimme Tjäreborgilta tekstiviestin, joka ilmoitti että koneen arvioitu lähtöaika olisi 21:20 ja että meidät kuljetettaisiin Preveza Beach -hotelliin, missä tarjoiltaisiin ruoka ja saisimme käyttää allasaluetta. Takaisin lentokentälle lähdettäisiin jo 17:15. Ei muuta kuin turistilauma laukkuineen kaikkineen bussiin ja kohti hotellia! Siinä moni ihmetteli, miksei laukkuja voitu jättää vaikka lentokentälle säilöön, vaan niitä piti raahata edestakaisin mukana. Hotellilla sitten syötiin ja ehdittiin hengailla hiki päässä huonosti ilmastoidussa aulassa vajaat kolme tuntia, kunnes palasimme lentokentälle ja odottelimme siellä vielä toiset kolme tuntia. Poika nukkui parit päikkärit siinä päivän aikana ja jaksoi olla koko ajan tosi hyväntuulinen, mitä moni kävi meille oikein ääneen ihmettelemässä, hahah.

Että ei mennyt se “pakettimatkaosuuskaan” tästä reissusta ihan maaliin! Kun sitten lopulta iltayhdeksältä päästiin ilmaan, saimme tietää syyn viivästykselle. Kone, jolla Tjäreborg yleensä lentää lomalentonsa Välimeren suuntaan on Thomas Cook Airlinesin Airbus A321. Jostain syystä tämä kone ei ollut käytettävissä ja tilalle oli otettu Thomas Cookin sisaryhtiön Condorin Boeing 757-300. Jos ymmärsin oikein saksalaisen lentäjän englanninkielistä selostusta, niin ilmeisesti Oslosta lähteneen koneen miehistö ei ollut oikein hanskannut tätä konetta, jolla se ei ollut tottunut lentämään, joten se oli joutunut laskeutumaan Müncheniin Saksaan hakemaan ainakin osittain uuden miehistön. Mene ja tiedä. Tarkoituksenani on vielä tässä ehtiessäni laittaa Tjäreborgille viestiä ja kysyä, että miten meni noin niinku omasta mielestä, sillä koko odotustilanne oli tosi hämärä, kun oppaat eivät selvästi saaneet antaa matkustajille tietoa, vaan joutuivat silminnähden valehtelemaan, etteivät muka tiedä mitään. Erikoinen toimintatapa mielestäni. Me oltiin siinä jo ehditty päättää, että seuraavalla kerralla lähdetään kyllä pakettimatkalle, kun se on varmaan niin ihanan helppoa ja saadaan vaan soljua oppaan perässä niin kuin muutkin turret, mutta täytyypä kyllä tarkkaan harkita, että minkä firman loman sitä sitten mahdollisesti valitsee.

Pahoittelut kilometrien pituisesta vuodatuksesta! Mutta eikös matkablogit ole just sitä varten, että niihin saa tarpeen vaatiessa myös vähän puhista, eikä aina kaiken tarvitse olla vaan sitä saakelin täydellistä blogikulissia? 😀

Ugh, olen avautunut. Seuraavat postaukset tulevat käsittelemään niitä oikeasti kivoja kokemuksia, joita lomallamme oli myös, vaikka tämän postauksen perusteella saattaisi luulla, että se oli pelkkää kidutusta yhteen soittoon kaksi viikkoa. Mutta ei ei, upeita kokemuksia tarjosi mm. Kreikan Meteora ja Makedonian Orhid, joista myöhemmin lisää!

Högberget – kuin vierailisi äitimaan kohdussa

Kotimaanmatkailu, Lapsiperhe matkustaa
August 21, 2016
Luola Högberget-1

Viikonloppuna tuntui taas kesältä. Kuumasti paahtava aurinko hätisteli meidät pihapiiristä tutkimaan uusia maisemia metsän  varjoihin. Olen viime aikoina tutkinut mainiota Retkipaikka-blogia, josta löytyy kertomuksia kotimaisista luontokohteista niin läheltä kuin kaukaa. Tarkoituksenamme oli lähteä lauantaina katsastamaan auringonlaskua Kirkkonummen Porkkalanniemeen, joten navigoin itseni Retkipaikan saitille tutkimaan mitä muuta kyseisen suunnan luontokohteilla olisi meille tarjota. Ja näin törmäsin Högbergetin luolaan.

Perille päästyämme parkkeerasimme automme Porkkalantien varrelta löytyvän seuraintalon pihalle ja tarkastimme suunnan vielä varuiksi karttapalvelusta. Koordinaatit olivat selkeät ja lähdimme askeltamaan vajaan sadan metrin verran takaisinpäin. Tien toisella puolella olevan hevostallin jälkeen käännyimme oikealle ruohottuneen ja jäkälän peittämän kallion suuntaan, josta puikahdimme tallirakennusten jälkeen ratsukoiden käyttämälle hiekkatielle. Jatkoimme matkaa korkeintaan parin sadan metrin verran, kunnes sukelsimme vasemmalle ylös kohti kallioita hyvin tallautunutta polkua pitkin. Ensimmäinen polku ei johtanut sinne minne piti, joten palasimme takaisin hiekkatielle seuraavaa polkua tähystellen. Ja sitten tärppäsi, sillä näimme pari nuorta keikkumassa korkealla kallion päällä. Tuolla sen täytyy olla!

Luolan suuaukko näytti ensisilmäyksellä vaatimattomalta, mutta tiesin aikaisemmin kohtaamieni kuvien perusteella odottaa sisään kurkistaessani jotain aivan muuta. Jokainen voi muodostaa oman käsityksensä tämän entisaikojen palvotun pyhäkön muodoista, mutta itsestäni tuntui kieltämättä hieman siltä, kuin olisin sukeltanut äitimaan suojaisaan kohtuun.

Luola Högberget-2 Luola Högberget-3 Luola Högberget-7 Luola Högberget-5 Luola Högberget-8Luola Högberget-6 Luola Högberget-4Luola Högberget-12 Luola Högberget-11 Luola Högberget-9Högberget-1-2

Luolan hämärässä poikamme kanssa istuskellessani koin jotenkin todella vahvasti sen, miten paljon toivon voivani hänelle opettaa samoja arvoja kuin mitä itse pidämme tärkeinä. Saada hänet ymmärtämään miten arvokas, hauras ja ainutkertainen elämämme on. Ohjata häntä kunnioittamaan luontoa ja olemaan hyvä kaikkea elämää kohtaan. Vain aika voi näyttää miten tässä maailman vaikeimmassa tehtävässä onnistuimme.

Aurinkoa uutteen viikkoon ystävät!

Kuinka paljon mahtuu kolmeen avioliittovuoteen?

Asenteet ja ajatukset, Lapsiperhe matkustaa
August 17, 2016
MallaJani851px-539

Joko siitä on ihan totta kolme vuotta? Tuntuu, kuin kaikki olisi tapahtunut hetki sitten. Mutta noup, tänään on meidän kolmas hääpäivämme. Tänään on kolme vuotta siitä hetkestä, kun astelin isäni käsipuolessa pitkin Suomenlinnan kirkon käytävää kohti alttarilla odottavaa elämäni rakkautta ja avioliiton auvoisaa satamaa. Vaikka kyllähän jokainen parisuhteessa elävä tietää, ettei se aina ole niin auvoista. Arki pienen lapsen kanssa ei ole aina sitä seesteisintä ja venymistä tarvitaan suuntaan jos toiseen, mutta kaikesta on selvitty ja aiomme selvitä myös tulevaisuudessa. Paljon on ehtinyt kolmessa vuodessa vettä virrata maailman vesissä, mutta kovin paljon on myös meidän elämäämme mahtunut näiden vuosien aikana onnea, iloa ja toki myös suurta surua.

Mutta oteteaanpas nyt muistelo menneisiin vuosiin, keskitytään iloisiin juttuihin sekä onnistumisiin ja kerrataan millaisia seikkailuja näihin kolmeen avioliittovuoteen on mahtunut.

Häät

Ensin oli häät. Maailman täydellisin päivä ja parhaat bileet, joissa olen koskaan ollut. Näin vaatimattomasti ja täysin puolueettomasti, köh köh. Häämme upeiksi kuviksi taltioi Mikkosen Tuomas.

malla_3606malla_3723MallaJani851px-4395_potretit_Tuomas_Mikkonen_Suomenlinna_weddingMallaJani851px-539 18_potretit_Tuomas_Mikkonen_Suomenlinna_weddingmalla_3720malla_3718MallaJani851px-828malla_3620 malla_3734MallaJani851px-804

The häämatka

Sitten tuli häämatka. Jestas se oli huikea. UPEA. Unohtumaton ja juuri sellainen unelmien täyttymys, jota ollaan tsiljoona kertaa hymyssä suin muisteltu kotisohvalla. Kolme kuukautta ja lentoliput maailman ympäri. Elämämme huikein seikkailu, jonka vuoksi mieheni päätti irtisanoutua silloisesta työstään. Se riskinotto kannatti, sillä häämatkamme jälkeen ovet avautuivat aivan uusiin mahdollisuuksiin, joita emme olleet osanneet edes ajatella.

RTW-1 RTW-2 RTW-4 RTW-3 RTW-5 RTW-6 RTW-7 RTW-8 RTW-10

Kaksi viivaa tikussa

Kuukausi kotiin paluun jälkeen sinä ilmoitit tulostasi. Muistan vieläkin sen epäuskon, onnen, pelon ja kiitollisuuden sekaisen tunteen, kun näin kaksi raskauden osoittavaa viivaa tikussa. Siitä alkoikin pöntön ponnekas halailu, jota kesti kuukausikaupalla. Muistan oksennelleeni kodin ja työpaikan lisäksi niin sveitsiläisessä (luojan kiitos siistissä) junanvessassa, Prahan hostellin yhteistoiletissa kuin pitkin Balkanin puskia. Odotuskuvat viimeistä lukuunottamatta myös by Tuomas Mikkonen.

malla_1074 malla_1067 malla_1073 Odotus-1

Elämäni onnellisin päivä

Mutta lopputuotos oli kaiken sen pahoinvoinnin, kivun ja tuskan arvoinen. Vasta oman lapsen syntymän jälkeen on pystynyt käsittämään, mitä se täysin ehdoton rakkaus on. Toisaalta itselleni tuli kieltämättä hieman shokkina se, miten kiinni lapsessa olikaan etenkin ensimmäiset kuukaudet. Esimerkiksi suihkussa tai hevostallilla käynti ei enää ollutkaan toteutettavissa just silloin, kun itse halusi, vaan kaikki asiat piti hoitaa meidän tissitakiaisen rytmien tahtiin. Lapsi on kuitenkin tuonut elämäämme niin paljon sisältöä ja jotenkin täydentänyt onneamme, etten osaa enää edes kuvitella millaista elämämme oli ennen häntä.

Monni-1 Monni-2

Adventuring mom

Sitten on reissattu pitkin ja poikin Suomea, Pohjoismaita ja Eurooppaa. On matkustettu matkailuautolla Lofooteille,  maisteltu pitsaa Italiassa, hurjasteltu autobaanalla Saksassa ja valloitettu vuoria Sveitsissä. On risteilty Amsterdamin kanaaleissa, fiilistelty Köpiksen tunnelmia ja kiipeilty Tallinnan tv-tornissa. On nukuttu ensimmäinen koko perheen yhteinen yö teltassa, retkeilty pääkaupunkiseudun metsissä, veneilty pohjoisen järvissä, katseltu auringonlaskua mökillä ja käyty Lintsillä. On myös vietetty sitä ihan tavallista lapsiperheen arkea hiekkakakkuineen, kakkavaippoineen ja vähäunisine öineen – kuitenkin kiitollisena kaikesta saamastamme onnesta.

Suomen kesä-6 Hossa National park Suomussalmi kansallispuisto Suomi-1-3 Pulla ja Onni-1 Braies Prags Dolomites Dolomiitit Italy Italia alpinelake-11Unstad_Lofoten_Norway Italia_Dolomiitit_Garda_Tenno-8Italia_Dolomiitit_Garda_Tenno-10

Kaiken tämän lisäksi uskalsin ottaa harppauksen pois omalta mukavuusalueelta irtisanoutuessani vakaasta ja suht hyvätuloisesta päivätyöstä ryhtyäkseni valokuvaajayrittäjäksi ja ollakseni lapsemme kanssa kotona. Vaikka päivät ovat välillä melko hektisiä ja omien töiden tekemiseen aikaa löytyy niukasti (onneksi on nämä yöt he he), niin se on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaista päätöksistä. En vaihtais sekuntiakaan! Valokuvaus on suurin intohimoni ja olen äärettömän kiitollinen saadessani tehdä työtä, jossa voin olla samalla luova ja oppia joka päivä jotakin uutta. Ja toisaalta mikä voisi olla parempaa, kuin viettää päivät oman lapsensa kanssa metsässä seikkaillen ja maailmaa ihmetellen?

Työni puolesta kuvaan tällä hetkellä pääasiassa vauvoja aina vastasyntyneistä ensimmäiseen syntymäpäivään saakka. Vaikka rakastan ikuistaa pienten ihmistaimien elämän ensihetkiä, niin toivon silti joskus voivani yhdistää rakkauteni luontoon, valokuvauksen ja työn samaan pakettiin. Sitä unelmaa kohti on otettu viime aikoina pienen pieniä askelia, mutta vielä on pitkä matka edessä ja tajuttoman paljon opittavaa niin luontokuvauksen kuin matkakirjoittamisenkin saralla. Baby steps, baby steps my friends.

Kaikenlaista on kolmessa vuodessa tapahtunut ja nyt kun näitä juttuja kelaa taaksepäin, niin tuntuu hyvältä todeta, että olemme uskaltaneet tarttua unelmiimme ja lähteä rohkeasti niitä tavoittelemaan.

Beauty happens in a present moment.

Eletään siis tässä hetkessä ja nautitaan jokaisesta ainutlaatuisesta päivästä, koska ikinä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Katsellaan maailmaa avoimin ja suvaitsevaisin silmin kaikkea elämää kunnioittaen ja uskalletaan uskoa itseemme sekä unelmiimme. Sillä ihan oikeasti haluan uskoa, ettei mikään ole mahdotonta.