Mainostajalle

Kun sanat loppuvat kesken ja murhe murtaa mielen

Muuta kuin matkailua
July 22, 2016
isi

Se oli ihan tavallinen heinäkuinen päivä. Olin käynyt päivällä pojan kanssa vaunulenkillä ja istuskelemassa kahvilla, potenut kamalaa maailmantuskaa ja suunnitellut jo kirjoittavanikin siitä tänne blogiin. Loppuillan suunnittelin kuitenkin viettäväni sohvalla miehen vieressä elokuun reissua suunnitellen. Sitten tuli tieto. Puhelu, jota en olisi ikinä halunnut saada.

Isäsi on kuollut.

Henki salpautui, kauhistunut huutokin jäi ensin kiinni kurkkuun. Tuntui kuin joku olisi repäissyt osan sydämestä ulos rinnastani, ja se loppu jäi riekaleina pamppailemaan epätasaisesti, aina vain uudelleen yltyvän itkun kaikuessa huoneissa ja kyynelten kastellessa kaiken.

Isä on kuollut.

En voinut uskoa sitä todeksi. Vastahan hän oli tässä, piteli hänelle niin rakasta ensimmäistä lapsenlastaan sylissään, valtavan ylpeä katse silmissään. Vastahan vietimme yhdessä juhannuksen reissussa, ja ihanien Pärnun päivien jälkeen vilkutimme heipat hotellin käytävällä, missä otin alla olevan yhteiskuvan isästä poikamme kanssa. Enpä vielä silloin arvannut, että tuo oli viimeinen kerta, kun ikinä näkisin rakasta isääni elossa.

iskä_vauva

Päivät ovat tuon uutisen jälkeen tuntuneet laahaavilta, jotenkin sieluttomilta. Heinäkuu on kohta valunut ohitseni, enkä ole oikeastaan ehtinyt edes huomata sitä. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatus on ollut, että isä on poissa. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole aina jaksanut hymyillä pojalleni, joka on maailman ihanin pieni olento ja ansaitsisi jokaikiseen hymyynsä vastahymyn. Tunnen itseni huonoksi äidiksi, kun en ole jaksanut olla läsnä samalla tavalla kuin normaalisti. Lapsen vuoksi on toisaalta tullut väkisinkin hymyiltyä, on ollut pakko pysyä arjessa kiinni ja nousta ylös sängystä aamuisin, joten siinä mielessä on todellinen onni, kun elämässämme on tuo pieni valonkantaja. On kuitenkin ollut välillä hieman haastavaa käsitellä samaan aikaan niin paljon suuria tunteita: suunnatonta surua ja toisaalta riittämättömyyden tunnetta. Ensimmäisinä päivinä oli pakko mennä vessaan hajoilemaan, ettei vauva joutuisi hämmentyneenä katselemaan raunioitunutta äitiään.

Tuntuu niin pahalta, ettei sille ole edes sanoja.

Osa minusta kuoli isän  mukana, enkä tiedä miten tästä voi ikinä selvitä takaisin eheäksi kokonaisuudeksi. Tiedän järjellä, että aika parantaa haavoja. Tuo parantumisprosessi on osittain jo alkanut, sillä enää en ole saanut samanlaisia lamaannuttavia itkukohtauksia kuin vielä pari viikkoa sitten. Hetken jo tuntui, että tästä kyllä selvitään. Päätin jo kerran olla vahva ja keskittyä positiivisiin muistoihin, ruokkia niillä omaa peruspositiivisuuttani. Jaksoin hymyillä ja huomasin, että saatoin hetken jopa jo nauttia olostani, enkä aivan koko ajan tuntenut surun taakkaa harteillani.

Sitten otin taas takapakkia. Yksi päivä meni enemmän tai vähemmän huonolla tuulella, lyhyellä sytytyslangalla vihan, surun ja armottoman ketutuksen tunteiden vaihdellessa vallitsevana fiiliksenä. Aamulla heräsin järjettömän väsyneenä käytännössä unettoman yön jälkeen ja romahdin taas.

Pitkä ja kivinen on tämä tie, ja sen vuoksi omalta osaltani on ollut blogissakin hiljaista. Yritän pikkuhiljaa saada kuitenkin muutakin sisältöä elämääni ja sitä kautta yrittää oppia elämään surun kanssa. Tällä viikolla kävimme perheen kesken telttailemassa Repovedellä, ja se oli ihanaa vaihtelua kotona oloon ja ohjasi ajatuksia vähän muuhun. Tuosta retkestä tulen kirjoittelemaan vielä tarkemmin!

Olen saanut tosi paljon osanottoja ja voimantoivotuksia teiltä lukijoilta – kiitos kaikista niistä teille, jotka olette niitä Snäpin ja Instan kautta lähettäneet! Kaipa tämä tästä joskus lopulta taas iloksi muuttuu.

Rakkautta kesäpäiviinne, pitäkää läheiset lähellänne ja muistakaa kertoa, että rakastatte. Onneksi mekin iskän kanssa muistettiin <3

Postauksen avauskuva on Tuomas Mikkosen käsialaa.