Ylänköjen ja laaksojen Peak District National Park

Eurooppa, Lapsiperhe matkustaa, Retkeily
May 10, 2017

Kaikilla meistä on varmasti ainakin jonkinlainen mielikuva siitä, minkälaista peri-englantilainen maaseutu on. Vihreää kumpuilevaa maastoa, ylänköjä ja nummia, kiviaitoja ja maisemaa täplittäviä laiduntavia lampaita. Juuri sellaista maisemaa vilisti ikkunoidemme ohitse, kun köröttelimme junalla Manchesterista Sheffieldiin Peak Districtin kansallispuiston läpi kulkevia kiskoja pitkin. Okei, itsehän saatoin ehkä torkahtaa koko tuon matkan ajaksi (kiitos aikaisen aamulennon) ja kuulin vain mieheltä sekä äitipuoleltani, miten kauniit maisemat junan akkunoista olikaan auenneet. Onneksi olin suunnitellut jo ennen lähtöämme, että kävisimme yhtenä päivänä retkellä tuossa kansallispuistossa, joten tiesin pääseväni nauttimaan itsekin keväisen kauniista maaseutumaisemista.

Peak Districtin kansallispuisto on todella helppo saavuttaa Sheffieldistä käsin. Googlailtuani yhden illan löysin meille passelin reitin, jonka aloituspiste sijaitsi alle 30 minuutin bussimatkan (2,5 puntaa per aikuinen per suunta) päässä kaupungista. Ei muuta kun onnikka alle ja menoksi! Saavuimme aamupäivästä The Fox House -pubille, kysäisimme kartan kanssa liikenteessä olleelta pariskunnalta varmistuksen reitistämme ja suuntasimme matkaan. Polkua ei ollut viitoitettu muuten kuin Public Footpath -kyltein, mutta uskoaksemme olimme löytäneet oikealle reitille. Matka kiertäisi Burbage Valley -laakson ympäri kulkien ensin korkeammalla reunoja pitkin, poiketen sitten korkealle liuskekivikukkulan päälle, ja laskeutuen lopuksi takaisin alaville maille ylittäen pienen virtauksen. Kilometrejä kertyisi vajaat 10 – juuri sopiva päiväpatikka vielä kantorepussa viihtyvän mukulan kanssa.

Alkumatka ei välttämättä ollut maisemiltaan mitään ilotulitusta, mutta pääsimme bongailemaan mm. lampaita, lätäköissä iloisesti uiskentelevia nuijapäitä ja aimo läjän kalliokiipeilijöitä. Reitin varrella onkin mainioita kiipeilyspotteja, mikäli sattuu lajia harrastamaan. Poika taapersi välillä hyvää polkua ominkin jaloin eteenpäin ja moikkaili asiaankuuluvasti kaikki vastaantulijat. Sää oli kivan puolipilvinen, ei liian kuuma mutta ei viileäkään.

Puolivälissä reittiä maisemat paranivat merkittävästi ja loksauttivat jopa leuat auki. Upeiden liuskekivikallioiden päältä avautui esteetön maisema koko laaksoon, jonka toista laitaa olimme taittaneet jo hyvän matkaa. Alhaalla solisi puro, jonka tulisimme vielä reitin loppuvaiheessa ylittämään, ja puron vierustalla käyskenteli lisää lampaita.

Pian jatkettuamme matkaa kohti reitin korkeinta kohtaa pääsimme kuitenkin tekemään vieläkin lähempää tuttavuutta valkoisten pörröisten kavereiden kanssa. Pienin tyyppi huuteli kantorepusta iloisesti “Bää, bää, bää!” lampaiden käppäillessä ohitsemme.

Lammaskohtaamisten jälkeen saavuttiin vihdoin korkeimmalle kohdalle ja päätettiin pitää evästauko. Jäbä oli luonnollisesti niin innoissaan kantorepusta vapautumisestaan ja ympärillä auenneista tuhansista mahdollisuuksista päästä testaamaan omien kinttujensa kantokykyä ja ketteryyttä, ettei liiemmin jaksanut keskittyä syömiseen. Edes normaalisti sekunneissa katoava smoothiepussi ei kiinnostanut, kun piti vain saada säntäillä ympäriinsä. Ei siis mikään rauhaisa piknikki, mutta enpä ollut kuvitellutkaan sen menevän niin. Onneksi oltiin päätetty palkita itsemme koko reitin päätteeksi Fox House pubin fish n’ chipseillä, joten eipä sillä tauon rauhattomuudellakaan ollut niin väliä.

Yksi nainen yritti muuten ottaa meistä perhekuvaa. Voitte vaan kuvitella, miten hyvin se onnistui touhutaaperon kanssa, joka ei paljon malttanut poseerata kameralle. Kaikki kunnia perheitä ja lapsia kuvaaville valokuvaajille – ei oo nimittäin helppoja kohteita tällaiset pauttiarallaa puolitoistavuotiaat termiitit!

Loppumatkan maisemat olivat tosi upeita! Pinnan vaihtelu ja silmänkantamattomiin jatkuva kumpuileva vihreys kiemurtelevine teineen ja peltoineen näytti hirmuisen kauniilta. Ainut ikävämpi ylläri tuli vastaan ihan loppureitistä, laskeuduttuamme takaisin alas laaksoon. Koko laaksonpohja oli nimittäin aivan läpimärkä, ja kun kerran oli uponnut suontapaiseen nilkkojaan myöten ja lenkkarit sekä sukat olivat imaisseet itseensä snadisti lisää kosteutta, alkoi vatsanpohjassa kipristelevä nälkäkin vähän tykyttää ohimossa. Onneksi Fox Houselle oli siinä vaiheessa enää viisi minuuttia matkaa, aurinko paistoi ja pienin retkeläinen oli vaipunut uneen. Selvittiin siis ilman nälkäkiukkuja pubiin saakka, ja pian saatiinkin nokkiemme eteen ah niin perinteiset englantilaiset annokset. Pakko tosin sanoa, ettei tämä annos ollut reissun paras fish n’ chips, mutta upposi kyllä aika kiitettävällä tahdilla parempiin suihin. Itse Fox House skottiruutuineen ja maalaisromanttisine sisustuksineen oli ihastuttava pubi, jossa kannattaa ehdottomasti poiketa. Tilava ulkoterassi, lastenhoitotilat ja syöttötuolitkin toki löytyi!

Takaisin kaupunkiin bussissa huristellessamme oltiin tosi tyytyväisiä päiväretkeemme – onneksi lähdettiin! Peak Districtin kansallispuistolle monta peukkua pystyyn, jos joskun tuonne päin matka käy.

Onko linjoilla muita Peak Districtin puistossa vierailleita?

PING Helsinki 2017 sai aikaan blogi-identiteettikriisin

Muuta kuin matkailua
May 3, 2017

Harvassa ovat nykyään ne päivät, kun illalla ei saa unta sen takia, että päivä on ollut aivan liian innostava ja inspiroiva. Sellainen oli PING Helsinki 2017 (joka kuitenkin kosteilla iltabileillään piti huolen siitä, että kaikki niihin osallistuneet saivat kuin saivatkin jossain vaiheessa yötä ihan hyvin unenpäästä kiinni). Me osallistuimme tänä vuonna jo toistamiseen tähän Pohjoismaiden suurimpaan vaikuttajamarkkinointitapahtumaan Content Gurujen roolissa, ja olimme jälleen ällikällä lyötyjä siitä panostuksen määrästä, mitä tapahtumaan oli käytetty. Inna-Pirjetalla, Akulla ja Sannalla sekä muulla PING-tiimillä on käsittämätön kyky kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin ja rakentaa kokonaisuudesta niin vaikuttava, että heikompia hirvittää. Nöyrä kiitos, että saimme olla mukana tässä mahtavassa tapahtumassa!

Parasta PINGissä on se, että sen ohjelma vastaa moniin ammattimaisiin tarpeisiin olematta kuitenkaan rautakanki hanurissa järjestetty. Monipuolisista työpajoista voi valkata omalle brändilleen sopivimmat, ja keynote-puhujat olivat jälleen aivan omaa luokkaansa. Erityisen lämpimästi meille jäi mieliin tulevaisuustutkija Ilkka Halavan puheenvuoro. Halavalla oli rankka paikka astua lavalle erittäin energisen ja niin ikään loistavan esityksen vetäneen Ann Handleyn jälkeen, mutta Ilkka onnistui ottamaan yleisönsä sarkastisen terävillä huomioillaan työelämästä ja sen tulevaisuudesta. Loppuvaiheessa esitystä tuntui melkein kuin olisi istunut stand up -keikalla! Jos Halavan esityksen sisältö kiinnostaa tarkemmin, niin käy ihmeessä lukemassa Ullan loistava koonti esityksestä täältä.

Päivän varmasti odotetuin ja ainakin etukäteen hypetetyin puhuja Casey Neistat lunasti varmasti faniensa odotukset ja pisti pystyyn inspiroivan shown nojautuen omaan elämäntarinaansa. Tarinallisuus ja aitous ovatkin jo jonkin aikaa olleet vaikuttajamarkkinoinnin kantavia teemoja, joihin itsekin vahvasti nojaamme. Mutta Neistat nosti omassa osuudessaan erityisesti esiin sen, että vaikuttajan (mitä termiä hän btw. itse vihaa) ei pidä tyytyä olemaan keskinkertainen, mikä on hänen mielestään jopa pahempaa kuin epäonnistuminen. Caseyn yksi ydinviesti oli, että aina kun pelaa varman päälle, jää tekeminen näkymättömäksi. Pitäisi siis osata joka kerta heittäytyä ja tehdä jotain vähän hullua!

Mutta mitä tämä kaikki todella tarkoittaa? Miten hemmetissä kukaan meistä tavan tallaajista osaa sirotella joka ikisen sometuotoksensa päälle jotain mystistä keijupölyä, joka tekee sisällöstä niin timanttista, että se räjäyttää jokaisen lukijan/katsojan tajunnan? Tarvitseeko kaikkien olla oman elämänsä caseyneistateja? Onko pyhä keskinkertaisuus katoava luonnonvara? Mitä meille sitten käy?

Näiden kysymysten ääreltä olemme viime päivinä löytäneet itsemme painimasta. Koemme olevamme aivan tavallisia tyyppejä, äitejä, joiden elämästä glamour ja trendikäs spontaanius loistavat lähinnä poissaolollaan. Blogin yllätysmomentit ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Ja nekin ovat liittyneet kaikissa tapauksissa vauvauutisiin.

Liekö meidänlaisillemme keskinkertaisuuksille enää sijaa tässä toinen toistaan huikeammilla unelmilla kuorrutetussa someskenessä? Pitäisikö iskeä pillit pussiin ja antaa suosiolla tilaa uuden sukupolven sisältötaikureille, vaiko kenties kääntää kelkkaa 180 astetta kohti todellisen heittäytymisen alttaria, ja lähteä hyppimään base-hyppyjä GoProt päässä lapset kantorepuissa eeppisemmän sisällön toivossa? Koska #adventuringmoms, hei.

Ehkäpä vaihdamme nyt kukkahattujemme tilalle foliohatut päähän ja yritämme jälleen löytää sen syvimmän merkityksen, miksi teemme tätä blogia ja muita sen ympärillä pyöriviä asioita niin kuin teemme.

Missä te näette Rimman ja Lauran vuoden päästä? Unohdummeko tätä menoa elämiemme lelulaatikoiden syövereihin pölyttymään, vai onko jotain vielä tehtävissä?

PS. Minkälaista heittäytymistä te rakkaat lukijat meiltä odotatte? Heittäkää kaikki villeimmätkin ideanne ilmoille nyt – lupaamme (ehkä) toteuttaa kreiseimmät!

PPS. Vahva lukusuositus myös Walleniuksen Sannan PING-oivalluksille! Klik klik

Kerran keväällä Englannissa

Eurooppa, Lapsiperhe matkustaa
April 26, 2017
York_Englanti_spring

Keväisen aurinkoiset terveiset Britteinsaarilta! Täällä on viimeisen viikon ajan säät suosineet yllättävänkin mukavasti: aurinko on paistanut tai on ollut vähintäänkin puolipoutaa suurimman osan ajasta. Tulimme tänne Sheffieldiin miehen harrastuksen eli snookerin perässä, sillä täällä on meneillään ko. lajin MM-kisat. Itse en päätynyt loppujen lopuksi katsomaan yhtäkään peliä livenä, vaikka näin olikin alun perin aikomus. Luovutin jalona vaimona oman lippuni Laurille, jolle snooker on kumminkin pikkasen kovempi juttu kuin allekirjoittaneelle. BBC:n tv-lähetykset on pitäneet kuitenkin huolta siitä, että meikäläinenkin on päässyt Crusible-teatterissa pelattavien geimien tunnelmaan.

Perheretki Yorkiin

Jotain kivaa ollaan silti ehditty touhuta koko perheenkin kesken! Viime vikolla käytiin patikoimassa Peak Districtin kansallispuistossa (josta postausta tulossa myöhemmin) ja toissapäivänä tehtiin päiväretki ihanaan Yorkiin, joka on 2000 vuoden iässään yksi Euroopan vanhimmista kaupungeista. Sinne oli vain tunnin junamatka Sheffieldistä ja kaupungin otti haltuun näpsäkästi yhden päivän aikana – erinomainen päiväretkikohde siis!

Yorkin vanhaa keskustaa kiertää osittan edelleen vanha kaupunginmuuri, jolla kurvasimme kävelemään heti alkutöiksemme. Muuri on sen verran leveä, että sillä mahtui hyvin lykkimään matkarattaita. Kävelemään en olisi uskaltanut päästää poikaamme, sillä toiselta puolelta muuria oli suora pudotus maahan. Maisemat oli kerrassaan upeat muurilta kaupungin keskustaan päin, ja oman keväisen lisänsä toivat täydellisessä kukassaan loistaneet kirsikka-, omena- tai luumupuut.

Meillä ei ollut sen kummempaa suunnitelmaa Yorkin päivällemme, kuin kuljeskella sinne minne nokka näyttää, nauttia kauniista ilmasta ja käydä syömässä jossakin. Päädyimme pitkäksi aikaa Museum Garden -puistoon ihmettelemään kesyjä oravia, ja poika pääsi kiinni lempitouhuihinsa – eli juoksemaan pulujen perässä yrittäen saada niitä kiinni. Mikäs siinä oli seurata vieressä tyypin iloista kujerrusta ja juoksentelua, kun ympärillä oli vihreänä kukoistava ja kukkia pullollaan kasvava keväinen puisto.

Puiston porttien läheisyydessä hengasi sympaattinen papparainen, joka näytti siltä että tulee joka päivä puistoon syöttämään puluja ja oravia. Tämän taskut pullistelivat pähkinöitä ja eläimet pyörivät ringissä miehen ympärillä. Tykätty kaveri! Minullekin hän tarjosi pähkinöitä kädelle kysellen, että onko meillä Suomessa puluja, ja hetken perästä kämmenelläni seisoi kaunis kyyhkynen herkkuja napostellen. Harmi, että mulla sattui juuri silloin olemaan täysin väärä linssi kamerassa, niin en saanut kuvaa linnusta kädelläni. Mutta ihan hauska kokemus se oli, erityisesti tilannetta vierestä suurensuurilla silmillään tarkkailleen pojan mielestä – vaikka niitä puluja tosiaan on kotimaankin kamaralla, hih.

Kävelimme vanhassa kaupungissa ristiin rastiin ja kävimme tsekkaamassa kaikki tunnetuimmat nähtävyydet, kuten Yorkin katedraalin, Cliffordin tornin sekä Shambles-kadun. Torilla kävi ihana kuhina, ja sieltä kävimmekin ostamassa tuoreita marjoja  jäbälle jälkkäriksi. Lounas käytiin nauttimassa  tunnelmallisessa vanhassa ravintolassa, ja lautaselta löytyi mitäpäs muuta kuin fish ‘n’ chips. Jälkkäriksi ostin itselleni torilta ison kupillisen kuumaa teetä, sillä tuumailimme ettei vilkkaan taaperon kanssa kannattane lähteä viettämään sitä perinteistä, pitkän kaavan kautta nautiskeltavaa teeseremoniaa, heh.

Kaiken kaikkiaan päiväreissu oli tosi mukava ja onnistunut, ja Yorkia voi kyllä suositella päiväpiipahduksen kohteeksi, jos tänne päin eksyy!

Nyt täytyy rientää suorittamaan loput pakkailut loppuun alkaa soittelemaan taksia majapaikan eteen. Meillä on tänään vielä edessä junamatka Manchesteriin ja iltalento kotiin Finnairin siivin. Tosin tänään ja muutamana päivänä aiemmin somesta Suomen kevätsäitä seuranneena täytyy kyllä todeta, että ei ihan hirmuisesti nappailisi tulla just nyt takaisin sinne palelemaan, kun on juuri päässyt tämän kevään makuun… 😀