Itsensä ylittäjät yönselässä talvisella riisitunturilla

Sunnuntaiaamu valkeni Sallan hiihtokeskuksen kupeessa kaikissa harmaan eri sävyissä. Heräsimme lomamökkimme pehmoisista sängyistä valkoisten lakanoiden joukosta lasten iloisena pulpahteleviin ääniin, johon sekoittui kutsuvana vastakeitetyn kahvin tuoksu. Vatsoissamme parveili joukko innostuneita perhosia,  sillä tänään tulisimme kokemaan jotain ihka ensimmäistä kertaa. Seikkailun talviseen ihmemaahan, jolle me äidit olimme starttaamassa kaksistaan. Päivä oli muutenkin erityinen, sillä se oli myös Lauran 31. syntymäpäivä. Suunnittelimme kilistelevämme kuohuvaa tai vähintäänkin sitä kahvia synttäreiden kunniaksi määränpäässämme, mutta sitä ennen täytyisi pakata rinkat lähtövalmiiksi.

Aamupalan lomassa kertasimme kaikki mukaan otettavat tykötarpeet tuplakerrastosta puurohiutaleisiin ja palauttelimme mieliimme Trangian käyttöohjeita (eli opettelimme YouTube-videoiden avulla miten koko laitetta ajetaan). Passitimme pojat pulkkamäkeen, jotta saisimme pakata rauhassa ajatuksen kanssa ilman, että mitään tärkeää unohtuisi. Söimme mökillä vielä yhteisen lounaan miestemme kanssa, sanoimme heipat ja karautimme sen jälkeen kuvut ravittuina kohti Riisitunturin kansallispuiston parkkista. Riisitunturi sijaitsee Posion kunnassa Etelä-Lapissa vajaan 100 km päässä Sallasta – eli käytännössä naapurissa Pohjois-Suomen mittapuulla tarkasteltuna.

Ajomatkalla ehdittiin vielä jännittää hulluna ja käydä läpi kaikki worst case scenariot, kuten sen, ettemme mahtuisi autiotupaan yöpymään, tai että paleltuisimme yöllä jääkalikoiksi. Kello oli jo lähemmäs kolmea, kun lopulta saavuimme parkkipaikalle, kampesimme rinkat selkään ja suihkimme seikkailuun. Onneksi tähän aikaan vuodesta valoa riittää jo pitkään.

Meillä oli kulkemista helpottamassa ensimmäistä kertaa testissä Partioaitalta blogiyhteistyönä saadut suomalaisyritys Outdoor Action Oy:n eli OAC:n Skinbased -liukulumikengät, joiden kaveriksi kävimme vuokraamassa Sallan hiihtokeskuksen varustevuokraamosta teleskooppisauvat. Onneksi älysimme napata kepit matkaan, koska rinkka selässä pelkillä liukulumikengillä liikkuminen olisi ollut aikalailla mahdotonta. Balanssi uusilla suksilla oli suoraan sanottuna aika paljon hakusassa ekojen hiihdettyjen kilometrien aikana varsinkin alamäissä, mutta ylämäkeen kiipeäminen oli nousukarvan ansiosta helppoa kuin heinänteko maajussille.

Olimme päättäneet kiertää reitin vastakkaiseen suuntaan, eli emme kiivenneet ensin tunturin laelle, vaan suuntasimme suoraan kohti autiotupaa. Kansallispuiston kaikki päiväretkeläiset tulivat meitä vastaan alkumatkassa, ja sen jälkeen meidät ympäröi uskomaton hiljaisuus. Kun vauhdin pysäytti, sulki silmänsä ja keskittyi kuulostelemaan, olisi varmasti voinut kuulla vaikka höyhenen laskeutumisen lumikinokselle – niin uskomattoman syvä rauha tunturissa vallitsi.

Lumen narskunta ja suihkinta liukulumikenkien alla, syvän onnelliset huokaukset ja hiljaa lausutut ympäröivän luonnon kauneutta kunnioittavat sanat olivat ainut meteli, joka meistä lähti. Ei sähkölaitteinen hurinaa ja puhelimen piipitystä, ei liikenteen kuhinaa tai lasten vaativaa kitinää. Meidät saarsi täysi, raukea, maaginen hiljaisuus, jonka voi saavuttaa vain erämaassa.

Muutaman kilometrin jälkeen pieni harmaanruskea mökki pilkotti puiden välistä. Matala majamme ensi yöksi! Viimeisestä alamäestä selvittyämme ryntäsimme heti innolla tutkimaan autiotupaa sisältä. Siellä oli vielä lämmintä ja hiilet kytivät tulipesässä. Kuivia puita ei kuitenkaan oltu jätetty autiotupaetiketin mukaisesti seuraaville saapujille, vaan meidän piti suunnata heti klapihommiin saadaksemme mökkimme jälleen lämpiämään ja soijanakit ulos tulille kypsymään.

Puuhommissa sai mukavasti lämmön päälle – puut piti nimittäin sekä sahata pidemmistä pätkistä sopivan mittaisiksi että halkoa kirveellä. Puuvajassa ollut kirves oli sysihuono, mutta onneksi paikalle vielä osunut mies näytti miten näppärää puuvajan seinään kiinnitetyllä halkojalla oli puolittaa klapit. Tulet saatiin syttymään niin sisälle kuin uloskin, nakit paistettua ja termarissa mukana kannetut kahvit juotua.

Illan aikana kokkailimme mökkimme tunnelmallisessa pimeydessä italianpataa soijarouheella ja seurasimme jännityksellä lumen sulamista kattilassa. Tuntui virkistävältä palata ihan perusasioiden äärelle: ei telkkaria, ei musiikkia, vain elävä tuli ja kaasukeitin ruuanlaittoon. Kännykät meillä sentään oli päällä ja yhdet puhelut piti tietty soittaa miehille. Ei niinkään varmistaaksemme, että siellä on kaikki hyvin (tietenkin oli), vaan lähinnä kertoaksemme, että olimme itse selvinneet perille ja saaneet tönön lämpiämään. Siinä vaiheessa iltaa selviytymisemme ensimmäisestä talviyöstämme erämaassa vaikutti siis ihan todennäköiseltä, joten uskalsimme jo vähän tuulettaa. Kaikki oli mennyt niin superhyvin!

Kävimme nukkumaan yhdentoista kieppeillä, ja toinen meistä nukahtikin samantien makuupussinsa uumeniin. Laura sen sijaan ei saanut unta. Mökissä oli ehkä jopa hiukkasen liian lämmin, eikä merinovillakerrasto päällä tarvinnut mennä edes makuupussiin sisälle. Piponkin sai riisua pois, kuten myös villasukat. Uni tuli jossain vaiheessa silmään myös Lauralla, ja makuupussiinkin sai laivautua joskus aamuyöstä sisälle asti, mutta unta varjostivat painajaiset yhtäkkiä mökkiin kirveellä sisään tulevasta murhaajasta, joka lahtaisi meidät siihen paikkaan.

Jep jep – vaatii vissiin vähän vielä totuttelua tuo villin luonnon keskellä nukkuminen. Se ei aina ole siunaus, että ihminen on varustettu vähän turhankin vilkkaalla mielikuvituksella…

Aamuherätys koitti puoli kuudelta, kun Rimman puhelin piippasi. Ilta oli ollut niin pilvinen, ettei täysikuusta ollut näkynyt kuin haalea varjo pilviverhon takaa, mutta säätiedotteen mukaan aamun piti olla kirkas. Ja toden totta: ikkunaan päästyään Rimma alkoi kiljumaan niin innoissaan, ettei jäänyt epäselväksi mitä mitä piti tehdä. Pukea päälle ja sännätä ulos – ja vähän äkkiä!

Täysikuu olikin aivan uskomaton. Otsalamput keikkuivat mukanamme, mutta niille ei ollut mitään tarvetta, sillä tuikku loisti taivaalla  niin kirkkaasti. Lumi toisti täysikuun luomaa valoa ja tunnelma oli suorastaan maaginen. Ympärillä oli jälleen aivan hipihiljaista.

Päivä kajasti itäisellä taivaalla jo samaan aikaan, kun yö jätti meille hyvästejä kuun laskeutuessa pikkuhiljaa Riisitunturin laen taakse. Yön maaginen, viipyilevä tunnelma vaihtui pinkkiin sarastukseen, joka sai sydämen läikähtämään kiitollisuudesta ja onnellisuudesta. Että me saimme olla juuri siinä, juuri tänä aamuna, aivan keskenämme näkemässä aitiopaikalta, miten Etelä-Lappi heräsi uuteen maaliskuiseen päivään.

Auringonnoususta nautittuamme palasimme äkkiä takaisin tupaan kahvihampaita kolottaen ja vatsanpohjissa kurnien. Laitoimme ensin aamupuurovedet porisemaan ja haimme lisää lunta kahvia varten. Pussipuurot eivät oikein riittäneet taittamaan näläntunnetta mahanpohjassa, ja meillä oli lisäksi enää jäljellä pähkinöitä ja suklaata. Muistiksi itsellemme siis, että ensi kerraksi pitää ottaa tuplasti enemmän ruokaa mukaan, sillä jotenkin se illankin italianpata oli päässyt loppumaan pikkaisen liian nopeasti kesken. Olisihan se pitänyt muistaa, että raitis ilma ja reipas liikunta lisää ruokahalua! Mutta onneksi saataisiin sentään vielä sumpit ennen kuin pitäisi lähteä liikkeelle.

“No nyt tää vesi ois kiehunut, oliks sulla missä ne kahvinpurut?”

“Ai mulla? Etkös sä ottanut ne?”

“En, kun sähän puhuit niistä, niin mä luulin että sä otit ne!”

Niin. Sinä aamuna autiotuvassa ei siis herätty kahvintuoksuun, saatika päästy nauttimaan sen virkistävästä vaikutuksesta. Vaikka niin muka rauhassa pakattiin ja tarkistettiin, että kaikki on mukana, niin silti jotain noinkin oleellista kuin kahvi oli unohtunut pakata matkaan! Noh, ensi kerralla ihan varmasti pakkaamme kahvinporot ensimmäisenä rinkkaan.

Aamuauringon ilotulituksen jälkeen sankat pilvet peittivät niin taivaan kuin auringonkin, joten saimme lähteä hiihtelemään takaisin päin perusharmaassa säässä. Tunturin laelle kiivetessämme meitä ympäröi kuitenkin kaunis sumu, joka teki tunturimaisemasta kaikessa yksinkertaisuudesaan kiehtovan kauniin.

“Väärin päin” kierrettynäkin tuo reitti toimi mielestämme oikein mainiosti. Laskeutuminen tunturin huipulta takaisin kohti parkkipaikkaa tuntui loivemmalta tähän suuntaan, mikä sopi meille mainiosti. Edelliseen päivään verrattuna suksi luisti jo paljon näpsäkämmin, vaikkei kaatumisilta todellakaan vältytty. Kuitenkin tasaisella alustalla ja loivassa alamäessä liukuminen sujui jo tosi hyvin, ja kaiken kaikkiaan totesimme liukulumikenkien olevan ehdottomasti näppärämmät ja nopeammat kuin tavan lumikengät.

Parkkikselle päästyämme oli aika voittajafiilis, vaikkei tässä nyt mitään tulivuorta käytykään (tällä kertaa) valloittamassa. Ylitimme kuitenkin itsemme ja koimme jälleen jotain ensimmäistä kertaa elämässämme, mikä on aina jännittävää ja piristävää! Riisitunturi autiotupineen oli kivan helppo aloituskohde tällaiselle yön yli vaellukselle talvisaikaan.

Alla vielä videomme reissusta!