Kun sanat loppuvat kesken ja murhe murtaa mielen

Muuta kuin matkailua
July 22, 2016

Se oli ihan tavallinen heinäkuinen päivä. Olin käynyt päivällä pojan kanssa vaunulenkillä ja istuskelemassa kahvilla, potenut kamalaa maailmantuskaa ja suunnitellut jo kirjoittavanikin siitä tänne blogiin. Loppuillan suunnittelin kuitenkin viettäväni sohvalla miehen vieressä elokuun reissua suunnitellen. Sitten tuli tieto. Puhelu, jota en olisi ikinä halunnut saada.

Isäsi on kuollut.

Henki salpautui, kauhistunut huutokin jäi ensin kiinni kurkkuun. Tuntui kuin joku olisi repäissyt osan sydämestä ulos rinnastani, ja se loppu jäi riekaleina pamppailemaan epätasaisesti, aina vain uudelleen yltyvän itkun kaikuessa huoneissa ja kyynelten kastellessa kaiken.

Isä on kuollut.

En voinut uskoa sitä todeksi. Vastahan hän oli tässä, piteli hänelle niin rakasta ensimmäistä lapsenlastaan sylissään, valtavan ylpeä katse silmissään. Vastahan vietimme yhdessä juhannuksen reissussa, ja ihanien Pärnun päivien jälkeen vilkutimme heipat hotellin käytävällä, missä otin alla olevan yhteiskuvan isästä poikamme kanssa. Enpä vielä silloin arvannut, että tuo oli viimeinen kerta, kun ikinä näkisin rakasta isääni elossa.

iskä_vauva

Päivät ovat tuon uutisen jälkeen tuntuneet laahaavilta, jotenkin sieluttomilta. Heinäkuu on kohta valunut ohitseni, enkä ole oikeastaan ehtinyt edes huomata sitä. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatus on ollut, että isä on poissa. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole aina jaksanut hymyillä pojalleni, joka on maailman ihanin pieni olento ja ansaitsisi jokaikiseen hymyynsä vastahymyn. Tunnen itseni huonoksi äidiksi, kun en ole jaksanut olla läsnä samalla tavalla kuin normaalisti. Lapsen vuoksi on toisaalta tullut väkisinkin hymyiltyä, on ollut pakko pysyä arjessa kiinni ja nousta ylös sängystä aamuisin, joten siinä mielessä on todellinen onni, kun elämässämme on tuo pieni valonkantaja. On kuitenkin ollut välillä hieman haastavaa käsitellä samaan aikaan niin paljon suuria tunteita: suunnatonta surua ja toisaalta riittämättömyyden tunnetta. Ensimmäisinä päivinä oli pakko mennä vessaan hajoilemaan, ettei vauva joutuisi hämmentyneenä katselemaan raunioitunutta äitiään.

Tuntuu niin pahalta, ettei sille ole edes sanoja.

Osa minusta kuoli isän  mukana, enkä tiedä miten tästä voi ikinä selvitä takaisin eheäksi kokonaisuudeksi. Tiedän järjellä, että aika parantaa haavoja. Tuo parantumisprosessi on osittain jo alkanut, sillä enää en ole saanut samanlaisia lamaannuttavia itkukohtauksia kuin vielä pari viikkoa sitten. Hetken jo tuntui, että tästä kyllä selvitään. Päätin jo kerran olla vahva ja keskittyä positiivisiin muistoihin, ruokkia niillä omaa peruspositiivisuuttani. Jaksoin hymyillä ja huomasin, että saatoin hetken jopa jo nauttia olostani, enkä aivan koko ajan tuntenut surun taakkaa harteillani.

Sitten otin taas takapakkia. Yksi päivä meni enemmän tai vähemmän huonolla tuulella, lyhyellä sytytyslangalla vihan, surun ja armottoman ketutuksen tunteiden vaihdellessa vallitsevana fiiliksenä. Aamulla heräsin järjettömän väsyneenä käytännössä unettoman yön jälkeen ja romahdin taas.

Pitkä ja kivinen on tämä tie, ja sen vuoksi omalta osaltani on ollut blogissakin hiljaista. Yritän pikkuhiljaa saada kuitenkin muutakin sisältöä elämääni ja sitä kautta yrittää oppia elämään surun kanssa. Tällä viikolla kävimme perheen kesken telttailemassa Repovedellä, ja se oli ihanaa vaihtelua kotona oloon ja ohjasi ajatuksia vähän muuhun. Tuosta retkestä tulen kirjoittelemaan vielä tarkemmin!

Olen saanut tosi paljon osanottoja ja voimantoivotuksia teiltä lukijoilta – kiitos kaikista niistä teille, jotka olette niitä Snäpin ja Instan kautta lähettäneet! Kaipa tämä tästä joskus lopulta taas iloksi muuttuu.

Rakkautta kesäpäiviinne, pitäkää läheiset lähellänne ja muistakaa kertoa, että rakastatte. Onneksi mekin iskän kanssa muistettiin <3

Postauksen avauskuva on Tuomas Mikkosen käsialaa.

You Might Also Like

62 Comments

  • Reply latemoni July 22, 2016 at 12:41

    Voimia vielä teidän perheelle tätäkin kautta! Näissä kuvissa isästäsi näkyy juuri se kaikki ihana, jota tekstissä kuvailitkin. Pojallenne tuo viimeinen yhteiskuva tulee varmasti olemaan tärkeä muisto <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:31

      Kuva tulee olemaan meille kaikille todella tärkeä aarre ja muisto <3 Kiitos <3

  • Reply veerala July 22, 2016 at 12:42

    Osanottoni 🙁 Onneksi teillä on oma päivänpaiste, pieni mies… Hymy tulee sinullekin pian taas luonnostaan, ajattelematta.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:31

      Niin varmasti, toivotaan! Kiitos <3

  • Reply Sanna | Siveltimellä July 22, 2016 at 12:48

    Ei ole sanoja… Vaati varmasti paljon kirjoittaa tämä. Voimia ja haleja <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:33

      Et uskokaan miten paljon… tämä makasi mulla ajatuksissa ja luonnoksissakin hetken kun mietin, että postaanko ollenkaan, mutta tuntui että oli pakko saada vähän purettua ajatuksia ulos. Ja hyvä että purinkin. Kiitos Sanna <3

  • Reply Veera Bianca July 22, 2016 at 13:03

    Maailman suurin halaus <3 En osaa edes ajatella miltä susta tuntuu, mutta kirjoitat tunteistasi todella kauniisti! Ja vaikka miten kliseistä onkin, aika parantaa haavat ja jossain vaiheessa ne positiiviset muistot yhteisistä hetkistä saa enemmän tilaa, mutt kaikki aikanaan. Much love to you dear <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:34

      Kiitos Veera! <3 Päivä kerrallaan.

  • Reply Saana | Live now – dream later July 22, 2016 at 13:16

    Voi ei, syvimmät osanottoni ja voimahalit! <3 Tällä kertaa voin vain valitettavasti sanoa, että tiedän tunteen. Se on sanoinkuvaamattoman raskasta, mutta oman elämän on kuitenkin jatkuttava ja arjen pyörteistä selvittävä. Mutta on myös muistettava surra ja tehtävä se avoimesti, eikä muulta maailmalta piilossa. Tämä teksti on älyttömän kaunis tapa surra! <3 Oman isäni kuolemasta on tänä vuonna 10 vuotta (apua, kuinka aika rientää!). Olin silloin 22-vuotias. Päivääkään ei ole tähän kymmeneen vuoteen mahtunut, etten olisi isääni ajatellut ja kaivannut, ja niin sen pitääkin olla. Se alun ahdistava, musertava tunne kuitenkin katoaa kohtalaisen nopeasti, onneksi. Sen jälkeen kultaiset muistot ovat tärkeämpiä kuin koskaan ennen. Voimia!

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:36

      Saana, tosi harmillista kuulla että puhut kokemuksesta, mutta helpottavaa samalla kuulla kokemuksesi perusteella, että kyllä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa ja ajatukset alkavat kirkastua. Muistot säilyvät onneksi ikuisesti ja iskä tulee elämään meillä puheissa ja tarinoissa aina <3

  • Reply Anu / Matkakuume July 22, 2016 at 13:17

    Otan osaa suruusi, Laura <3 Paljon voimia sinulle ja perheellesi! Sattui sydämeen lukea tätä tekstiä. En voi edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Onneksi on pieni poika, joka pakottaa jatkamaan eteenpäin ja löytämään elämästä iloisiakin puolia. Ja onneksi isäsi ehti häneen tutustua. <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:38

      Kiitos Anu <3 Olen kyllä tosi onnellinen, että iskä ehti tutustua tyttärenpoikaansa. Hän eli tuon pikkupojan ansiosta varmaan onnellisinta aikaansa viimeiset puoli vuotta elämästään <3

  • Reply Meri / Syö Matkusta Rakasta July 22, 2016 at 13:26

    Tsemppiä tulevaan. Muistot on tärkeitä, kaikki ne yhteiset hetket. Pala nousee kurkkuun, kun ajattelee omalle kohdalle. Pelkään tota puhelua joka päivä.

    Sen vielä halusin sanoa, että ihanaa sitten kun palaat taas linjoille, sitten kun tuntuu että jaksat. Teidän vauva on nimittäin yksi söpöimmistä vauvoista, jonka oon nähnyt. Oon koukuttanut myös poikaystävän sun snäppeihin ja se aina kyselee, että näytäpä päivän vauvasnäpit, heh.

    Hurjasti jaksamista!

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:39

      Kiitos Meri! <3 Ja voi että, tämä kommentti sai mut ihan nauramaan ääneen! Terkkuja poikaystävällekin, että kyllä ne snäpit vielä tässä joku päivä taas palaa linjoille 🙂

  • Reply Terhi / Muru Mou July 22, 2016 at 13:42

    Osanottoni ja voimia koko perheelle!

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:39

      Kiitos Terhi! <3

  • Reply Erika July 22, 2016 at 13:44

    Itku tuli tätä lukiessa… En voi edes kuvitella, miltä susta tällä hetkellä… Paljon jaksamisia ja osanottoni sinne! <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:40

      Kiitos Erika <3

  • Reply Helena Arvio July 22, 2016 at 13:48

    Osanotto ja voimia! Muuta en osaa nyt sanoa, kuin sen, mitä yks terv.hoitaja mulle sano aikanaan: Suru pitää surra ja se ottaa aikansa.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:40

      Kiitos Helena! <3 Viisaasti sanottu, näin se varmasti on.

  • Reply ulla July 22, 2016 at 13:57

    Yhdyn Veeran sanoihin, että todella upeasti olet saanut kirjoitettua tunteita tähän. Oon tosi pahoillani sun menetyksestä ja pala kurkussa. Itse menetin appiukon tänä vuonna ja se jo oli vaikeaa. Omien vanhempien menettäminen on varmasti vielä niin paljon raskaampaa. Onneksi tosiaan sulla on tuo ihana valonkantaja siellä, joka näyttää niin uskomattoman söpölle =) Ja myös mies rinnalla.

    Kipu hellittää hiljalleen. Siihen asti täytyy vaan rämpiä hetki kerrallaan. Voimia hirmuisesti! <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:43

      Kiitos. Oli vaan pakko saada purkaa kun tuntuu, että pää räjähtää muuten näiden ajatusten kanssa. Ymmärrän kyllä, että pahalta on tuntunut appiukonkin menetys, ei nimittäin ole ollut tämä iskän kuolema ihan helppo asia tuolle mun miehellekään, todella läheisiä kun olivat <3 Hetki kerrallaan, kyllä tämä tästä. Kiitos tsempeistä Ulla <3

  • Reply Kthetraveller July 22, 2016 at 14:45

    Voih! Sain itse samanlaisen puhelun äidiltäni toukokuussa 2000. Aivan samoin minäkin tunsin ja käyt läpi aivan samaa prosessia kuin minäkin tuolloin. Hae voimaa niistä hetkistä kun tunnet iloa jostain, tulet huomaamaan, että hyvät hetket lisääntyvät ja kestävät pidempään aikaa myöden. Oma isäni kuoli tosiaan v. 2000, mutta kaipaan häntä aina joskus ja pikkuitku saattaa tulla. Kasvot muistan elävästi, puheääntä en enää. Onneksi se tieto lohduttaa, että isäni on läsnä tietyissä paikoissa. Iso halaus ja tsemppiä suruprosessiin.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:54

      Voih, sinäkin puhut kokemuksesta. :'( Tiiätkö on hassua, että oon tuntenut huonoa omaatuntoa välillä nyt siitäkin, että olen tuntenut niitä ilon hetkiä! Niin älytöntä. Eihän se musta yhtään huonompaa surijaa tee, jos välillä tunnen iloakin tässä prosessissa, mut niin tää ihmismieli vaan yrittää uskotella mulle. Mut tiiän kyllä, että iskä ei tosiaankaan pahastuisi siitä, jos meikäläistä välillä ihan jopa hymyilyttää – eihän se tarkoita että olisin hänet unohtamassa. Helpottavaa kuulla, että hyvät hetket alkavat pikkuhiljaa lisääntyä. Mutta voi, toivottavasti en unohtaisi isän ääntä ikinä… Kiitos tsempeistä! <3

  • Reply Kohteena maailma / Rami July 22, 2016 at 15:06

    Osanottoni ja voimia koko perheelle. Kaunis kirjoitus rakkaasta ihmisestä.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:54

      Kiitos Rami! <3

  • Reply laura July 22, 2016 at 16:16

    Lämmin osanottoni <3 Ei vaan ole sanoja. Muistan tuon kauniin kuvan jo hääblogin puolelta. Voimia!

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:56

      Kiitos! <3 Joo tämä oli siinä postauksessa, minkä kirjoitin silloin isän puheesta... se oli maailman hienoin puhe ja oon edelleen superonnellinen, että sain kuulla sen <3

  • Reply Sari July 22, 2016 at 16:42

    Paljon voimia sinulle! Ensimmäinen vuosi on vaikein, mutta sinä selviät kyllä <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:56

      Voi, kuulostaa siltä että puhut kokemuksesta :'( Kiitos <3

  • Reply Lora July 22, 2016 at 19:27

    Lämmin osanottoni suuren surun keskellä. Voin vaan kuvitella sitä tunteiden vuoristorataa jota käyt läpi, hurjasti voimia. Onneksi sinulla on tuo suloinen pieni päivänsäde tuomassa valoa päiviisi sekä rakkaat muistot joita vaalia <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 10:57

      Kiitos Lora! <3 Onneksi on tosiaan tämä ihanat tukijoukot täällä kotona ja paljon rakkaita muistoja <3

  • Reply Annemaria/Samppanjaa muovimukista July 22, 2016 at 21:19

    Osanottoni. Minä sain äitini kohdalla vastaavan viestin kymmenen vuotta sitten ja siinä kohtaa elämä romahti. Suru ja ikävä olivat niin suurta, että tuntui ettei niiden kanssa pystynyt elämään. Mutta siltikin pystyi. Ensin oli päiviä, joista en muista mitään, sitten oli itkuisia ja raskaita päiviä, sitten oli surullisia ja masentavia päiviä, sitten oli haikeita päiviä, kunnes lopulta pitkän ajan jälkeen tuli päiviä, jolloin jaksoin jo ajatella muutakin. Ja tulivathan ne lopulta myös ne iloiset päivät. Anna Laura itsellesi aikaa ja tee surutyösi. En sanoisi, että tässä kohden edes aika parantaa haavoja. Sillä suru säilyy ja ikävästä ei pääse varmaan koskaan eroon. Mutta se on merkki siitä, että sinulla on ollut lähelläsi rakas ihminen, jota muistella. Voimia sinulle, joka hetkeen.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:02

      Tiedän tasan tarkkaan nuo fiilikset! Jokainen varmaan tekee surutyönsä tavallaan, minä yritän tehdä sitä puhumalla iskästä mahdollisimman paljon joka päivä. Tämä postaus oli myös jotenkin hyvä tapa purkaa ja surra; mua helpottaa kun saan puhua asiasta. Kaikille ei varmaan toimisi tämäkään. Olen jo monelta muultakin läheisensä menettäneeltä kuullut, että suru ei poistu koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään, ja niin se varmasti menee. Ikävä tulee olemaan ikuinen, se on varma. Mutta elämä jatkuu… Kiitos paljon kommentistasi <3

  • Reply LauraK July 22, 2016 at 21:43

    <3 otan osaa. 🙁

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:02

      Kiitos Laura <3

  • Reply Laura July 22, 2016 at 21:45

    Hei kaima. Haluan esittää syvimmät osanottoni sinulle. Toivon teille voimia ja rohkeutta surun kanssa elämiseen.
    Tulevaisuudessa luota intuitioon – uskon että sulla on varsin kokenut kartanlukija auttamassa päätöksien kanssa.

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:20

      Kiitos Laura! <3 Luotan kyllä ja niin on, onneksi <3

  • Reply Unnukka July 22, 2016 at 21:49

    Toivon sinulle paljon jaksamista ja voimia <3

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:20

      Kiitos Unnukka! <3

  • Reply Lotta July 22, 2016 at 21:53

    Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet! ❤❤ Voimia tätäkin kautta!

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:20

      Lotta <3 <3 <3 Kiitos!

  • Reply Johanna July 23, 2016 at 10:32

    Osanottoni. Nuo lauseet mitä kirjoitit ovat kovin tuttuja. Menetin isäni viime vuonna ennen kuin hän ehti minut alttarille saattaa. Se tunne mitä kuvailet kertoo syvästä rakkaudesta se oli samaa mitä itse koin, mitä en sanoiksi osannut pukea. Pitkään aikaan en osannut tuntea iloa tai rakkautta vain syvä suru ja voimattomuus sekä tuska vallitsi mielen ja sydämen. Eräs viisas sanoi, kun sydän kohtaa noin ison menetyksen jotain kohtaan jota niin paljon rakastanut, ei sinne mahdu muita sillä hetkellä.. joten älä tunne huonoa omatuntoa.. tuskasta kertoo siitä valtavasta rakkaudesta mitä isääsi kohtaan tunnet.. ja se aika se todellakin tulee helpottamaan, tulet vielä tuntemaan iloa ja rakkautta. Anna sydämen käsitellä suru ja tuska, anna armoa ja aikaa itsellesi. Olet saanut hyvän isän ja elänyt hänen kanssaan hyvän elämän, ne muistot tulevat sinua vahvistamaan ja hymyn huulillesi tuomaan ja tulet tuntemaan ylpeyttä ja iloa siitä millainen isä sinulla on ollut ♡

    • Reply Laura July 23, 2016 at 11:26

      Voi Johanna! Olen tosi pahoillani sun puolestasi <3 Se on niin väärin, miksi parhaat lähtee liian aikaisin... tuo on se päällimmäisin kysymys, minkä kanssa olen tässä kolmisen viikkoa nyt kamppaillut päivittäin. Mutta kaikille meille on aikamme, ja tämä jos mikä muistuttaa elämän hauraudesta ja jokaisen eletyn päivän merkityksellisyydestä. Kiitos kauniista sanoistasi ja oman kokemuksesi jakamisesta. Lupaan olla itselleni armollinen ja antaa surutyölle aikaa. Ja tunnen jo nyt suurta ylpeyttä ja onnellisuutta siitä, miten ihana isä minulla oli <3 <3

  • Reply Kaisa J - Koti-ikävä July 23, 2016 at 14:22

    Osanottoni ja voimia suruaikaan. Ota aikaa itsellesi, perheellesi ja rakkaillesi, ota aikaa käsitellä suru ja pikkuhiljaa anna tuon ajan tehdä tehtävänsä ja parantaa. <3

    • Reply Laura July 27, 2016 at 11:49

      Kiitos Kaisa, otan <3 Kyllä tämä tästä joskus.

  • Reply Raija July 24, 2016 at 04:38

    Se päivä, vuosi sitten kesällä kun sain saman puhelun äidiltäni ja veljeltäni oli jotain niin kamalaa. Isä oli lähtenyt pois, kuollut, aivan yllättäen, aivan liian aikaisin. Ensimmäiset kuulaudet menivät sumussa, sitten helpotti välillä kunnes taas romahti. Nyt on jo päiviä, kun pystyn hymyillen puhumaan ja muistelemaan isää ja katsomaan isän kuvaa ilman kyyneliä. Päivä päivältä helpottaa vaikka samaan aikaan ikävä ja kaipuu ei katoa minnekään.

    Paljon tsemppiä ja voimia suruun Laura. Toisaalta, olen koettanut ajatella, että kaikki me, jotka oikeasti suremme olemme saaneet rakastaa ja tulla rakastetuiksi, meillä on ollut ihanat isät, jotka nyt katselevat meitä tuolta jostain. 🙂 Muista ettei ole oiekaa eikä väärää tapaa surra, sure, itke, kilju, ole kiukkuinen, hymyile kun sille tuntuu. Voimia!

    • Reply Laura July 27, 2016 at 11:48

      Ihanasti sanottu – noin se juuri on <3 Kiitos kauniista kommentista. Paljon voimia myös sinulle! <3

  • Reply Inka July 24, 2016 at 07:24

    Hei rakas, oot mun ajatuksissa joka päivä!

    • Reply Laura July 27, 2016 at 11:47

      Kiitos muru <3 <3 <3

  • Reply Satu July 24, 2016 at 08:46

    Lämmin osanottoni näillä Anna-Mari Kaskisen sanoilla. <3

    "Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään."

    Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. -Kaskinen Anne-Mari

  • Reply Laura July 27, 2016 at 18:19

    Lämmin osaanotto, Laura. Kirjoitit tosi kauniisti isästäsi. Anna aikaa surulle. Tämä tekstisi muistutti taas mieleeni sen, että jokainen hetki on tosi arvokas. Pitää olla kiitollinen niistä kaikista läheisistä, joita elämäämme on suotu. Elää tässä ja nyt. Voimia surutyöhön.

    • Reply Laura July 28, 2016 at 11:25

      Kiitos <3 Jokainen päivä ja hetki on arvokas, vaikkei aina siltä tunnukaan, tää elo on niin haurasta ettei koskaan voi tietää millon se päättyy. Mutta silti ei auta alkaa pelkäämään, vaan päinvastoin, muistettava elää ja rakastaa <3

  • Reply Anna July 29, 2016 at 19:47

    Lämmin osanottoni <3 Postauksen molemmat kuvat ovat mielettömän kauniita ja jo pelkästään niiden perusteella näkee, että teille jää isästäsi ihanat muistot. Kovasti jaksamista teidän koko perheellenne.

    • Reply Laura August 8, 2016 at 11:11

      Kiitos paljon Anna <3

  • Reply Katri / Seikkailuun meitä kutsutaan August 2, 2016 at 12:14

    Syvimmät osanottoni ja tsemppiä koko perheelle <3

    Mun isä kuoli lähes 10 vuotta sitten, olin silloin vasta 14-vuotias. Päivääkään ei mene, ettei isä olisi mielessä, mutta suru on muuttanut muotoaan kovasti. Nykyään isän "status" ei ole enää "kuollut", vaan "silloin kun isä vielä eli". Joskus isää yulee mietittyä itkuun asti, joskus nauran vedet silmissä kun mietin sen toljailuja.

    Yksi suuri suruntunne tulee edelleen siitä, että isä ei saanut koskaan tavata mun tulevia lapsia. Se oikein raastaa sydäntä.

    Kun isä oli kuollut, äiti sanoi mulle: "Mieti kuinka onnekas olet, sulla oli 14 vuotta maailman paras isä, joillakin on huono isä koko elämän." Äiti oli oikeassa, ja ihanat muistot kantaa pitkälle, vaikka ikävä ei koskaan lopukaan.

    Koita pärjäillä, muista sekä surra että nauraa!

    • Reply Laura August 8, 2016 at 11:14

      Kiitos kommentista Katri ja osanotoistasi! Jotenkin lohduttavaa lukea tuosta “statuksen” muuttumisesta. Toivottavasti se menee meilläkin vielä noin. Osaan samaistua tuohon suruntunteeseen, mikä sinulla on siitä ettei isäsi saanut tavata lapsenlapsiaan. Olen itse niin järjettömän surullinen siitä, että poikani menetti niin mahtavan isoisän! Mutta onneksi ehtivät tavata edes sen puolen vuoden ajan, ja isä oli hänestä ihan järjettömän onnellinen ja ylpeä. Niin sinunkin isäsi varmasti on sinun lapsistasi, siellä jossain <3

  • Reply Johanna August 4, 2016 at 21:22

    Osanottoni! Itsekin menetin isäni äkillisesti muutama vuosi sitten. Ensimmäiset kuukaudet ihmettelin, eikö itku todella koskaan lopu. Mutta kyllä se ainakin vähenee merkittävästi. Vaikeitakin paikkoja on tullut, esimerkiksi pienen esikoispoikani ristiäisissä jokin aika sitten oman isän kaipuu oli kova. Voimia suruusi ja iloitse niin usein kuin pystyt! Sitä isäsikin olisi halunnut.

    • Reply Laura August 8, 2016 at 11:09

      Voi Johanna, otan osaa myös sinun suruusi!! Niin voin samaistua tuohon fiilikseen, vaikka minun esikoispojan ristiäisiin oma isäni ehtikin. Mutta yritän tosiaan olla myös oma iloinen itseni, vaikka myönnettävä on, että on ollut välillä vähän koetuksella se yritys. Mutta onneksi sekin on ok, ei vielä tarvitsekaan jaksaa näyttää koko ajan iloista naamaa.Voimia sinnekin <3 <3 Onneksi lapsi tuo pajon spontaania iloa elämään!

  • Reply Nippe August 5, 2016 at 12:16

    Olen hyvin surullinen puolestasi, tiedän mitä käyt lävitse.
    Se tulee olemaan loppuelämän pituinen taival…silloin kun vanhempi on ollut hyvin tärkeä ja läheinen…
    Isäni kuoli yllättäen 12 vuotta sitten. Eilen tulivat nuo vuodet täyteen.
    Kaipaan häntä joka ikinen päivä.
    Hän ehti nähdä vanhimman lapseni ja oli hyvin läheinen hänen kanssaan.
    Muistot ja kuvat jäävät ikuisesti.
    Muistelen ja kerron kaikenlaista ukista kaikille lapsillemme viikottain.
    Tahdon näin jotain säilyvän heidän mielissään.
    Ehkä vaikeinta oli hyväksyä se, ettei ehtinyt jättää jäähyväisiä, edes lyhyitä.
    Paljon voimia ja rakkautta♡

    • Reply Laura August 8, 2016 at 11:07

      Kiitos Nippe oman kokemuksesi jakamisesta <3 Paljon paljon voimia sinullekin, ei tämä ihan hevillä helpota <3

    Leave a Reply