HELMIHETKIÄ: HENGÄSTYTTÄVÄ TONGARIRO ALPINE CROSSING feat. MOUNT NGAURUHOE

Maailmanympärimatka, Oseania
January 17, 2014
Tongariro Alpine Crossing

Kia ora from Auckland, New Zealand! We are back! Hävettävän pitkän blogihiljaisuuden jälkeen voin ilokseni todeta, että läppäri on jälleen kunnossa, joten postauksia alkaa taas putoilla pikkaisen aktiivisemmin. Onkohan siellä linjoilla enää ketään lukijoita jäljellä? 🙂 Toivottavasti, sillä tässä postauksessa on luvassa aika uskomattomia maisemia ja hengästyttäviä juttuja!

Saavuimme tänne kauniiseen Uuteen-Seelantiin maanantaina 6.1 ja majoituimme pariksi ensimmäiseksi yöksi Jucy Hostelliin Aucklandin keskustaan. Kävimme heti alkajaisiksi hoitamassa tylsät jutut alta pois, eli anomassa veronumeroita postista ja avaamassa pankkitilin Bank of New Zealandille. Näin olemme valmiita aloittamaan töissä heti, kun niitä löytyy (tosin ensin olisi varmaan alettava aktiivisesti etsimään niitä…). Keskiviikona haimme nelipyöräisen allemme, kävimme ostamassa teltan, makuualustat, kaasukeittimen ja muuta tuikitarpeellista retkeilysälää, ja suuntasimme kohti pohjoissaaren pohjoisia osia. Tulen kirjoittelemaan tarkemmin kaikista upeista jutuista, joita pohjoisessa puuhailimme, mutta nyt on pakko aloittaa tämän postaussuman purkaminen toissapäiväisestä, jossain määrin elämää muuttaneesta kokemuksesta, Tongariro Alpine Crossingista.

Tongariro Alpine Crossing P1140045 P1140061 P1140064

Tongariro Alpine Crossing on päivän mittainen vaellus, jonka sanotaan olevan Uuden-Seelannin paras päivätramppaus. Pituutta sillä on 19,4 kilometriä, jos pysyy siis perusreitillä, eikä lähde lisäksi vuorikiipeilemään reitin varella sijaitseville, parin kilometrin korkeudessa kohoaville vuorille.

Tongariro Alpine Crossing ei ole looppivaellus, eli trekkaajien on varattava itselleen 30 NZD kustantava shuttle bus -kuljetus joko reitin loppupäästä alkupäähän tai alkupäästä loppupäähän. Me valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä se poisti meiltä aikapaineen selviytyä Ketetahin päätepisteelle ennen viimeisen bussin lähtöä eli ennen klo 17.30. Sen sijaan saavuimme jo aamulla auringonnousun aikaan parkkeeraamaan autoamme valmiiksi Ketetahin päätepisteelle odottamaan, kokkailimme siellä aamupalan näpit jäässä, ja puimme vielä vähän lisää vaatetta päällemme. Olimme majoittuneet edeltävänä yönä lähellä sijaitsevalle DOC:in camping-alueelle, ja kahden aikaan yöllä jouduimme siirtymään teltasta autoon nukkumaan, sillä lämpötila putosi niin alas ettei nukkumisesta teltassa tullut mitään. Loppuyönkin aikana piti herätä pari kertaa lämmittämään autoa, eli unta ei tullut saatua ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. Olimme silti intoa täynnä, ja kunnon aamupalan jälkeen shuttle bussin
Mangatepopon alkupisteelle vietäväksi hyppäsi kaksi aika fiiliksissä olevaa trekkaajaa!

Tongariro Alpine Crossing P1140075 P1140078 P1140083 P1140085

Säällä on suuri merkitys Tongariro Alpine Crossingia vaellettaessa. Välillä näin kesäaikaankin tuuliolot voivat olla vuoristossa niin rajut, ettei vaeltajia päästetä ollenkaan lähtemään. Lisäksi trekkaajia kehotetaan olemaan varustautuneita veenpitävin ja lämpimin varustein, hatuin ja hansikkain. Meillä kävi kuitenkin sään suhteen uskomattoman hyvä tuuri, sillä aamupäivä oli lähes tyyni ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Yön aikana pakkasen puolella käynyt lämpötilakin alkoi nuosta mukavasti, ja ensimmäisten kilometrien aikana saimme kuoria jo pari kerrosta vaatetta pois päältämme. Parempi kuitenkin, että vaatetta oli mukana liikaa kuin liian vähän.
Tongariro Alpine Crossing P1140091 P1140092 P1140098 P1140102 P1140105 P1140111 P1140117 P1140118
Olimme lisäksi pakanneet reppuun mukaan pari litraa vettä, molemmille pullot Gatoradea, parit voileivät, pähkinöitä, omenat, purkit tunaa ja suklaapatukat. Suunnittelimme pitävämme kaksi evästaukoa matkan aikana. Pari ensimmäistä kilometriä meni todella nopeasti, sillä polku oli hyvää ja maasto helppoa. Ensimmäisen neljäsosan ollessa takanamme naureskelimme, että tämähän sujuu helposti, mehän ollaan maalissa viidessä tunnissa! Sääolojen ollessa kuitenkin niin huikeat, ja edessä kohoavan Mount Ngauruhoen eli Sormusten Herran Mount Doomin näyttäessä hetki hetkeltä upeammalta ja houkuttelevammalta, päätimme kuin yhdestä suusta, että pakkohan meidän on sille kiivetä – tai ainakin yritettävä!

Olimme ennen vaellusta lukeneet, että Ngauruhoelle kiipeämistä suositellaan vain kokeneille ja hyväkuntoisille kiipeäjille. Lisäksi kaikissa esitteissä varoiteltiin, että tämän aktiivisen tulivuoren rinteillä tuulee välillä todella puuskittaisesti, mikä tekee kiipeämisestä vieläkin haastavampaa. Kaikilla kiipeämistä yrittävillä tulisi olla hyvät trekkausbootsit jalassa. Mehän olimme liikenteessä ihan normilenkkareilla, mutta loistokelistä ja upeista maisemista sokaistuneina ajattelimme varmaan olevamme joitain yli-ihmisiä, jotka kyllä kiipeäisivät vuorelle tuossa tuokiossa. Ei muuta kuin aurinkorasvaa naamaan ja niskaan, huivi päähän, pähkinä-karpalo-suklaasekoitus nassuun ja kohti huippua!

Tongariro Alpine Crossing P1140122 P1140125 P1140127 P1140129 P1140131 P1140140 P1150149 P1150154

Noh, kiipeäminenhän osoittautui luvatusti erittäin haastavaksi. Vuorenrinne on koko matkalta irtokiveä, hiekkaa ja soraa – laavan jäänteitä – jolla eteneminen on tavattoman raskasta ja hidasta. Kun otti eteenpäin yhden askeleen, liukui aina puolikkaan takaisin. Jossain vaiheessa vuorenrinne muuttui todella jyrkäksi, ja jouduimme vaihtamaan ihan tosissaan nelivedon päälle. Olimme valinneet kuitenkin reittimme fiksusti, sillä kiipesimme kohdasta, missä oli jonkin verran paikoillaan pysyvää kivikkoa,
josta oli helppo hakea kädensijan lisäksi pysyvää jalansijaa.

Hemmetin kovaa hommaa se oli, ja pysähdyimme matkalla lepäämään varmaan neljästi. Lisäenergiaa tankattiin Gatoraden ja Moro-patukoiden muodossa. Siellä kivikossa kiroillessamme naureskelimme sille kunnolle, missä olimme vielä viime kesän aktiivisen Crossfit-harrastuksen ansiosta. Nyt tuo kunto oli muisto vain, mutta periksiantamaton asenne oli kyllä jäljellä; kertaakaan ei nimittäin käynyt mielen vieressäkään, että luovuttaisimme!

Tongariro Alpine Crossing P1150160 P1150166

Puolivälin ylitettyämme huomasimme, että kiipeämiskulma oli pienentynyt noin 45 asteeseen, eli todella jyrkäksi. Kiivetessään sai olla koko ajan todella tarkkana, ettei saisi liikkeelle suuria vieriviä irtokiviä, ja toisaalta samalla piti koko ajan silmäillä itse ylöspäin, ettei saisi yläpuolelta vierivää irtokiveä omaan päähänsä. Olimme lähtiessämme ajatelleet, että eihän se nyt ole kovinkaan todennäköistä saada kiveä päähänsä, mutta puolivälin jälkeen vuorenrinteillä odottanut näky sai toisiin aatoksiin. Eräällä kielekkeellä nimittäin istui meidän ikäinen, itkuinen ja kalpea tyttö kasvot veressä, harsoside päänsä ympärillä. Pysähdyimme kysymään, mitä oli tapahtunut. Luulin, että tyttö oli kaatunut ja lyönyt päänsä, mutta hänen kaverinsa kertoivat hänen saaneen ylhäältä päin pudonneen kivenmurikan päähänsä. Pelastushelikopteri oli matkalla paikalle hakemaan tyttöä pois, sillä hän ei todellakaan ollut siinä kunnossa, että olisi päässyt reitin loppun omin voimin.

Tämän nähtyämme tajusimme entistä paremmin, ettei Ngauruhoelle kiipeäminen ollut tosiaankaan mikään kevyesti otettava juttu, ja että saisimme olla ihan pirun ylpeitä ja onnellisia, jos selviäisimme ylös ja vielä alaskin asti ilman haavereita – minulla kun on vielä tapana muljautella nilkkojani tasaisellakin maalla…

Kiinteämmän kivikon loputtua huippu alkoi olla jo todella lähellä. Aloimme olla ihan kypsiä kivikossa tasapainotteluun, mutta vielä oli luovittava läpi punaisena hehkuvan irtokivikon. Viimeiset viisitoista minuuttia tuntuivat ikuisuudelta, mutta lopulta pääsimme kuin pääsimmekin vuoren huipulle, ja mikä tunne se olikaan! Olimme niin ylpeitä toisistamme! Kiljuin kraaterin laidalla onnesta ja heitimme yläfemmoja toisillemme. Oli todella vaikea uskoa, että olimme kiivenneet omin voimin tulivuoren huipulle! Nyt voimme siis todellakin sanoa tietävämme, miltä Frodosta ja Samista tuntui 😉 Koville siis otti, mutta maisemat huipulla olivat jokaisen livenneenkin askeleen arvoiset, ja kyllä muuten maistui briejuusto-rucola-voikkarit aika samperin hyviltä siellä ylhäällä! Näimme ylhäältä upean tulivuoren kraaterin lisäksi kaukana siintäviä lumihuippuisia vuoria, unohtamatta vieressä kohonnutta lumihuippuista Mount Ruapehua. Siellä täällä näkyi geotermistä eloa vuoristossa, kun rikin hajuista kaasua vapautui sihisten vuorenrinteiden koloista. Tuuli oli vieno, aurinko lämmitti kasvoja ja pehmoisen näköisenä leijuva pilviraja oli alapuolellamme. Taianomainen tunne.

Tongariro Alpine CrossingTongariro Alpine Crossing Tongariro Alpine Crossing Tongariro Alpine CrossingTongariro Alpine CrossingTongariro Alpine CrossingTongariro Alpine CrossingTongariro Alpine Crossing Tongariro Alpine Crossing

Huipulla ollessamme näimme myös, kun pelastushelikopteri tuli noukkimaan kiven päähänsä saaneen tytön vuorenrinteeltä. Veti aika hiljaiseksi, niin minut kuin tuon ammattipelastajankin. Aika kova jätkä se kaveri, joka hyppää ensin helikopterin kyydistä vuorenrinteelle, juoksee alas valmistelemaan potilaan nostoon, ja roikkuu sitten köyden päässä pelastettavan kanssa. Huh.

Tongariro Alpine Crossing P1150223

Meillä kesti ylösmenossa lähes kaksi tuntia, ja vietyimme huipulla 40 minuutin mittaisen eväs- ja valokuvaustauon ennen alamäkeen suuntaamista. Olimme ylös kiivetessämme huomanneet ihmisten laskeutuvan alas kahdesta eri kohdasta, ja suuntasimme liukumme kohti helpommalta näyttävää reittiä. Alasmeno ei ollut läheskään yhtä kuluttavaa kuin kiipeäminen, mutta pirun tarkkana siinäkin sai olla. Koko matka oli käytännössä skimbaamista muistuttavaa liukumista kivikossa. Käytännössä piti vaan nojata painoa taaksepäin kantapäille, vaihtaa painoa jalalta toiselle ja antaa vierivän kivikon viedä. Välillä se vei vähän liiankin lujaa, eikä perslaskuiltakaan voinut välttyä. Matkamme alas kesti tunnin, mikä oli yllättävän pitkä aika. Joku pro-kiipeilijä on tullut Ngauruhoelta alas vartissa, eli ihan ei vissiin ollut näillä ensikertalaisilla oikea tekniikka hallussa.

Tongariro Alpine Crossing P1150230

Rinne ei tuntunut loppuvan ikinä, ja alkoi jo vähän turhauttaa. Jalat alkoivat olla ihan puhki, eikä ajatus jäljellä olevista vaellusreitin 13 kilometristä ihan hirveästi lohduttanut. Jollain sisulla sitä kuitenkin vedettiin alas asti, tulivuoren tuhkat ja pikkukivet kengissämme. Meillä oli molemmilla varpaankynsien alusetkin ihan mustassa tuhkassa alas päästyämme. Tyhjentelimme kenkämme, hörpimme vähän lisää juotavaa ja lähdimme urheasti jatkamaan Tongariro Alpine Crossingin normireittiä. Viimeisen kerran Mount Ngauruhoeta ohittaessamme pysähdyimme vielä hetkeksi ihailemaan sitä. Päällimmäisin tunne siinä vaiheessa oli lapsenomaisen riemun lisäksi epäusko jylhää vuorta katsellessamme; valloitimmeko me todella äsken tuon tulivuoren?

Tongariro Alpine Crossing P1150236Tongariro Alpine CrossingP1150249P1150251P1150253P1150254

Maisemat olivat koko matkan ajalla ihan uskomattomat, kuin toisesta maailmasta. Punainen tulivuoren kraateri, musta laavakenttä ja korkean sulfaattipitoisuuden ansiosta kirkkaan turkooseina hehkuvat Emerald Lakesit olivat hengästyttävän upeita näkyjä, kuin myös kaukana siintävät vuoret, laaksot ja solisevat purot.

P1150266P1150264P1150273 P1150291 P1150294 P1150302 P1150308 P1150309 P1150298 P1150312

Valehtelisin jos väittäisin, ettei loppumatka tuntunut pirun rankalta. Jalat painoivat tonnin ja vuorikiipeily todella alkoi hapottaa jalkoja. Viimeset kolme-neljä kilometriä tuntuivat kestävän ikuisuuden, ja jouduimme todistamaan vielä toistakin helikopteripelastusta loppumatkan aikana. Joku nuori poika oli kaatunut, loukannut toisen polvensa ja nyrjäyttänyt toisen nilkkansa. Samassa seurueessa oli myös toinen henkilö, joka näytti siltä, että meinasi pyörtyä siihen paikkaan. Emme tiedä kumpi sieltä haettiin pois, vai haettiinko molemmat. Loppumatka viidakossa kävellessä, kaukaisen puron solinan kuuluessa ja lintujen ohilennellessä ei voinut olla haaveilematta siitä hetkestä, kun saisi lysähtää auton penkille ja ottaa lenkkarit pois jalasta.

Tongariro Alpine Crossing P1150317 P1150319

Me selvisimme Tongariro Alpine Crossingista ja ensimmäisestä vuorikiipeilystämme muutamalla rakolla ja hyvin kipeillä jalkalihaksilla – olimme siis hyvin onnekkaita! Vieläkin kuvia katsellessamme emme meinaa välillä uskoa, että kiipesimme oikeasti yli kahden kilometrin korkeuteen oikealle tulivuorelle.

Voimme yhdestä suusta suositella kaikille kynnelle kykeneville tätä kokemusta – aivan mahtava elämys ja upea vaellus! Se ei varmasti ole yhtä rankka, jos jättää vuorikiipeilyn välistä, vaikkakin myös pelkällä perusreitillä on monia aika haastavia ja hengästyttäviä kohtia. Me selvittiin tästä noin 23 kilometrin repäisystä kymmenessä huikaisevan hienossa tunnissa. Ilmeet reitin lopussa otetuissa viimeisissä valokuvissa kertonevat aika paljon; Ketetahin parkkikselle saapui kaksi väsynyttä, mutta pirun onnellista tyyppiä : )

You Might Also Like

32 Comments

  • Reply Satu January 17, 2014 at 11:53

    Oijoijoiii! Ensinnäkin jo pariin otteeseen piti tarkistaa, onko blogisi tippunut blogilistaltani kun ei ole tullut postauksia. Mutta onneksi palasitkin juuri niiin upealla postauksella! Voi veljet tuonne on päästävä!! Viime kesänä valloitettiin kaverin kanssa Kebnekaise, ja sieltä sai vuoren valloitus-kipinän. Hullun rankkaahan tuo touhu on, mutta ah niin upeaa nähdä maisemia korkealta! Ihanaa että jaoit nämä fiiliksesi! Taas huiputus-hullutus nostaa päätään:)

  • Reply Hanna January 17, 2014 at 11:56

    Tulee niin mieleen se, kun kiivettiin Kinabalulle joskus Panun kanssa :). Ihania maisemia! Vitsi että teillä on siistiä siellä toisella puolella maapalloa, kateellisena täällä seuraillaan teidän tekemisiä. Täällähän tosin on ihan eri syistä juuri nyt menossa aika jännät ja siistit ajat… Nauttikaa!

  • Reply Laura R January 17, 2014 at 12:07

    Juu täällä ollaan taas! 😀 Kiva kuulla että fiilikset tarttui 🙂

    Meitä kyllä puraisi tuo vuorenvalloituskärpänen myös ja pahasti! Just se kun se on niin rankkaa, takaa varmasti sen euforisen tunteen, kun pääsee vihdoin sinne huipulle. Me täällä jo suunnitellaan seuraavaa kiipeilykohdetta 😉 Täytyy vaan hankkia jatkossa ihan oikeet jalkineet tuohon touhuun, lenkkarit ei varmastikaan olleet paras mahdollinen vaihtoehto.

    Kebnekaise on varmasti kans ihan mieletön ja niin erilainen kuin tämä vuori oli! Ehkäpä siinä olisikin meille hyvä lähikohde tulevaisuuteen 🙂 Kiitti vinkistä! 🙂

  • Reply Laura R January 17, 2014 at 12:09

    Mä katoin sun esittelyvideon just ruudusta, vitsi oot hyvä ja luonnollinen kameran edessä!! Nautihan nyt noista ajoista ja ota kaikki irti mitä lähtee! Tsemppiä! 😉

    Ps. Kinabalu meni just kans tarkastelun alle 😉

  • Reply roses_are_red January 17, 2014 at 12:31

    Ihan käsittämättömän kovia sissejä ootte ollu. Ja noi maisemat. Vau!

  • Reply Kea January 17, 2014 at 13:50

    Ohhoh mikä vaellus! Mullakin alko jalat kramppaamaan kun luin tätä. Innolla odotan lisäkuvia Uudesta-Seelannista, ehkä mäkin vielä joku päivä pääsen sinne. 🙂

  • Reply Elliina January 17, 2014 at 14:36

    Hihii, täällä ollaan vielä 🙂 Onneksi facebookista on saanut seurata reaaliaikaisemmin reissua, mutta kyllä pitkät postaukset on aina parempia. Hurjan näköistä touhua tuo kiipeily, mutta komeet on kyllä näkymät.

  • Reply magdalena January 17, 2014 at 15:03

    Postauksia onkin kovasti odotettu! (: Vaellus näyttää upealta. Ja ihan hullun jyrkkä tuo rinne, apua! Itse olen vaeltanut Inka Trailin, jonka korkein kohta on yli 4200 m. Vaellus kesti 3 vrk ja päättyi tietysti Machu Picchuun mahtava kokemus sekin.

  • Reply Rimma, Fiilistelijän pilvilinnoja January 17, 2014 at 16:04

    Jani suurinpiirtein itkee tossa vieressä, kun me ei päästy tuota huiputusta sen saakelin sateen vuoksi tekemään! 😀 Mielettömät on maisemat! Huikea suoritus! ^_^ Jos vielä toiste rantaudutaan Uuteen-Seelantiin, niin ollaan vaikka kuukausi siinä vuoren juurella odottelemassa, että päästään matkaan…

  • Reply Nalle January 17, 2014 at 16:47

    Hyvä te! Huippukuvia.

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:22

    Suomalainen sisu vie pitkälle! 🙂 Ja maisemat oli kyllä todella wau 🙂

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:24

    Mulla kramppaa pakaralihas välillä vieläkin, vaikka haikista on jo kolme päivää 😀 Tehokas reeni! Lisäkuvia ja -tunnelmia luvassa pian 🙂 Tänne kannattaa kyllä ehdottomasti joskus matkustaa!

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:25

    Jep, kyllä postausten kirjoittaminenkin on kivempaa kuin vain ainainen FB-päivttely 🙂 Ihana kun oot vielä mukana! <3

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:27

    Kiva kuulla, että joku on kaivannut! ^_^ Oi tuosta Inka trailista en ole kuullut myöskään mitään muuta kuin hyvää, vaikka rankka on kuulemma sekin. Kaverit on käyneet sen kans tamppaamassa. Varmasti ollut ihan mahtava kokemus! Tuo korkein kohta on vielä melkein tuplasti korkeammalla kuin missä me käytiin, huh 😀

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:28

    Voi Nani! Mua kyllä harmittaa nyt tosiaan vielä entistä enemmän teidän puolesta, kun ette päässeet tuonne! Mutta edelleen, onpahan syy palata tänne! 😉

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 06:29

    Jee 🙂 Kiitos!

  • Reply Anonyymi January 18, 2014 at 11:12

    Hengästyttävä kokemus näin lukijallekin ja mitä kuvia! Wau!

  • Reply Tiina January 18, 2014 at 13:00

    Upeita maisemia ja mieletön vaellus! Tuonne kyllä kipuan, jos tuollapäin liikuskelen! Patikointi on ihan parasta hommaa reissun päällä! Mun mielestä laskeutuminen on aina vaikeampaa kuin nousu. Kiipeäminen ottaa toki kunnon päälle, mutta laskeutuessa saa koko ajan varoa askeliaan ja polvet huutaa hoosiannaa 😀

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 22:54

    Helppohan noista maisemista on räpsiä 🙂 Kiitos!

  • Reply Laura R January 18, 2014 at 22:57

    Mua jännitti tosiaankin tuo laskeutuminen enemmän kuin nousu, vaikka se olikin se rankka osuus. Mä pelkäsin koko ajan mun nilkkojen puolesta ja keskityin jatkuvasti vaan pitämään ne jäykkinä etteivät pyörisi ympäri siellä kivikossa. Onneksi ei sattunut mitään! Mutta tosiaan varsinkin laskuosuudella olisi kunnon vaelluskengät olleet aika pop 🙂 Ehdottomasti tuonne trekkaamaan, jos tänne joskus matkustat! 🙂

  • Reply Inka January 20, 2014 at 19:06

    Voi vitsi, ootte kyllä kunnon superhessuja kun jaksoitte kiivetä noihin korkeuksiin! Maisemat näyttää ihan käsittämättömän upeilta, vauu!

  • Reply Laura R January 21, 2014 at 03:48

    Rankka reissu mutta tulipahan tehtyä! 🙂

  • Reply Rouva Koo January 21, 2014 at 21:33

    Oijoi mikä uroteko tuo mt doomin huiputus! Me jätettiin se suosiolla väliin, ei varmasti oltaisi selvitty ehjin nahoin.. Meidän retken aikanahan reitti oli auki vain Emerald Lakeseille asti, kun vieressä puski tulivuori tuhkaa :D, eli jouduttiin kävelemään sinne ja takas. Ja se laskeutuminenhan oli aivan karmeeta! Meillä oli olo, että sukset puuttui jalasta ja lumi alta, mutta tosiaan vähän mallattiin tellukäännöksiä niin selvittiin 🙂 Ja minä kyllä jouduin käyttämään nelivetoa ihan tuolla perusreitilläkin ja pelkäsin kuollakseni niitä muutamia kapeimpia kohtia.. Mutta huikean ylpeä olen itsestäni silti, ja teistä kans! <3 Tongariro

  • Reply Laura R January 22, 2014 at 02:56

    Kyllä se aikamoiselta saavutukselta tuntuikin! Ja syystäkin on kaikki tuolta selviytyneet ylpeitä itsestään, on se vaan sen verran rankka pätkä 🙂 Ja joo se reitti onkin vissiin sen purkautumisen jälkeen vähän muuttunut. Siellä oli myös selkeesti rajattu alue, jolle oli ehdottomasti kiellettyä mennä vieläkin!

  • Reply RIMMA + LAURA -ystäväkirja; osa 1 - RIMMA + LAURA -matkablogiRIMMA + LAURA -matkablogi December 11, 2015 at 10:09

    […] yllä Uudessa-Seelannissa, mutta kaikkein huimin adrenaliiniryöppy lienee silti tulleen Tongariro Alpine Crossing -vaelluksella saavutettuamme Mount Ngauruhoen eli TSH:n Mount Doomin huipun. Se fiilis valtavan fyysisen […]

  • Reply Ellu December 14, 2015 at 12:45

    Moi,
    luin koko blogisi maailmanympärimatkanne ajalta viime vuonna, toivottavasti myös tähän uuteen blogiin tulee kaikki vanhatkin jutut!
    Ollaan kaverin kanssa lähdössä Working Holiday-viisumilla Australiaan ensi vuonna. Aloiteltiin viisumien täyttöä tässä ja heti tuli mieleen kysymyksiä, osaisitkohan sinä auttaa saman prosessin käyneenä 🙂
    Meitä mietityttää tällä hetkellä kysymys “When do you propose to enter Australia using the visa that you are applying for now?”. Satutko muistamaan, tarvitseeko tähän laittaa juuri se päivän kun menee Australiaan vai riittääkö että menee tämän päivän jälkeen? Me ollaan ensin menossa Uuteen-Seelantiin, ja lentopäivä Australiaan on vielä auki, kuukausi ja suurinpiirtein jopa viikko on kyllä tiedossa.
    Kiitos jo etukäteen vastauksesta 🙂

    • Reply Laura December 14, 2015 at 18:13

      Moikka Ellu! Työn alla on juu, siirrossa vaan kävi niin että kaikista vanhoista postauksista katosi kuvat ja nyt on aika kova duuni kaivella ne kaikki ja ladata takaisin jokaiseen postaukseen, mutta kyllä ne kaikki täältä tulee löytymään ennemmin tai myöhemmin! Nyt on vasta osa tosiaan näkyvillä, niin kuin varmasti huomasitkin 🙂

      Tuohon WH-viisumihakemukseen ei tarvinnutkaan olla tarkkaa päivämäärää mielestäni tiedossa, sillä Aussien WH-viisumin saatuaan oli vuosi aikaa sitten saapua maahan siitä alkaen, kun viisumi on voimassa. Eli ilmoittakaa siihen vaan aikaisin päivämäärä, jolloin haluatte viisumin olevan voimassa! 🙂

      Teidän reissu kuulostaa mahtavalta! Tsemppiä suunnitteluun – siinä on hommaa mutta se on kyllä sitten kaiken sen arvoista! 🙂

      • Reply Ellu December 15, 2015 at 11:35

        Kiitos hirveän paljon vastauksesta!!
        Onhan tämä suunnittelu vähän rankkaa mutta kuitenkin mukavaa, tämmöset blogit kuin teillä helpottaa urakkaa kummasti 🙂
        Saatanpa tulla utelemaan vielä jotain jossain vaiheessa, kun hommat etenee. Oikein mukavaa ja rauhallista joulun odotusta teille 🙂

        • Reply Laura December 17, 2015 at 22:59

          Kiitos samoin sinne ja kysele ihmeessä lisää jos tulee mitään mieleen! Saa laittaa myös meiliä 🙂

  • Reply FREE CAMPING -ELÄMÄÄ AUSSEISSA JA UUDESSA-SELANNISSA - RIMMA + LAURA -matkablogiRIMMA + LAURA -matkablogi February 7, 2016 at 21:58

    […] telttaillessamme olemme taas törmänneet uuteen ongelmaan: kylmyyteen. Pahin oli yö ennen Tongariro Alpine Crossingia. Yölämpötila vuoristossa tipahti alle nollan, mistä todisteena oli aamulla se, että kaikkien […]

  • Reply IKILOMALLA / Titta March 5, 2016 at 11:31

    No huhhuh mitä valokuvia! Mielettömät maisemat ja värit! Nyt kyllä alkoi kyllä ketuttaa pahemman kerran, kun jäätiin näistä maisemista paitsi sen meidän valkoisen myrskyn takia! Aivan eri paikka aurinkoisella säällä!

    Oli tosi kiva lukea tämä tarina, kun itse tehnyt saman trampin 😀

    Titta

    • Reply Laura March 7, 2016 at 11:02

      Kiitos Titta! Joo tuo on kyllä ihan eri maailma suorastaan, niin sääriippuvainen kokemus muutenkin tuo vaellus. Mutta aina varmasti mahtava trekki!

    Leave a Reply