Small in Japan!

Vastoin Alphavillen kasarin hittilaulun viestiä, olomme saapuessamme Tokioon ei ollut “Big in Japan”, vaan ihan päinvastainen. Niska on saanut hyvää treeniä katseiden hapuillessa tahtomattaankin korkeiden pilvenpiirtäjien katonrajaan. Olisi siistiä, jos joku olisi videokuvaamassa allekirjoittaneen ilmeitä, niistä varmaan riittäisi hauskaa pitkäksi aikaa.

Lentomme lähti klo 13.45 paikallista Lontoon aikaa ja saapui Tokioon klo 9.30 paikallista aikaa. Lento oli siis pitkä, melkein 12 tuntia, mutta meni ihan sujuvasti kiitos Virgin Atlanticin hyvän leffatarjonnan ja avokätisen tarjoilun. Jokaisella matkustajalla oli oma tv-ruutu vastapäisen penkin selässä ja kohtuullisen hyvä leffa- ym. tarjonta ulottuvillaan. Lennon aikana tulikin syötyä illallisen ja aamiaisen lisäksi parit välipalat, sekä tsekattua Google-leffa eli The Internship, Die Hard 5 sekä This is 40 (osa tarjolla olleista leffoista piti säästää, sillä ne löytyy omaltakin koneelta). Mitä lennon aikana taas ei tullut tsekattua oli unet. Ihan sama vaikka jaossa oli lentoyhtiön puolesta silmälaput ja korvatulpat, meikä ei saa unta lentokoneessa. Lauri sai nukuttua pari silmällistä, mutta siltikin tämä pariskunta saapui aikalailla silmät ristissä (ei ilmasen viinan takia, sen kanssa pysytiin erittäin kiltillä linjalla) Tokyo Naritan kansainväliselle lentokentälle. 12 tunnin unettoman matkustamisen jälkeen kun oli edessä kokonaan uusi päivä, ei meinannut hirmusti naurattaa – olisi lähinnä tehnyt mieli painaa pää tyynyyn.

Mutta eihän me sellaista! Me hypättiin Naritan lentokentältä Narita Express -junaan, pilkittiin vähän matkan aikana (Lauri pilkki, mä valokuvasin jalkojani ja Lauria) ja suhautettiin mukavalla ja erittäin täsmällisellä junalla tunnissa ja vartissa Tokion sykkivään Shinjukuun. Siitä se todellinen seikkailu sitten alkoikin.

Meillä oli hotelli varattuna etukäteen, ja saapumisohjeena oli hotellin nettisivuilta varauksen yhteydessä tulostettu kartta sekä Google-mapsista puhelimeen napattu screen shot -karttakuva. Ei ihan helppo nakki, sillä Shinjukun asemalle tupsahdettuamme piti aluksi osata arpoa, että mistä ihmeen uloskäynnistä ensinnäkin ulostaudumme. Vaihtoehtoja oli siis noin 20. Nice.

Ai niin, muistinko jo manita, että päästyämme ulos lentokenttärakennuksesta meitä vastaan iski ensimmäisenä tajuton kosteus ja kuumuus? Eli kuvitelkaapa tilanne: seisotte about vuorokauden valvottuanne 15 kg:n rinkka selässä ja viiden kilon käsimatkatavara kädessänne tuijottaen väsynein silmin, kurnivin vatsoin ja kuivin huulin ihmis-, kyltti- ja talomerta, eikä teillä ole pientä haisevaa käryäkään siitä, mihin suuntaan lähteä. Siltä meistä tuntui. Moni saisi tässä vaiheessa jo riidan aikaiseksi, mutta me tajuttiin onneksi pysyä “viileinä” ja laskea kymmeneen, vaikka olisi siinä vaiheessa vain tehnyt mieli heittäytyä maahan, itkeä vähän ja nukahtaa.

Päätimme etsiä kartasta ja ympäröivästä maailmasta ne vähätkin täsmäävät merkit, mikä ei ollut sekään ihan helppo nakki – me kun ei ymmärretä jaappanialaista kirjoitusta. Onneksi numerot ovat sentään samanlaiset, ja niiden avulla löydettiin oikea tie, jota lähdettiin seuraamaan kartasta näkyvän tyyppiseen risteykseen. Kuin ihmeen kaupalla löysimmekin hotellin kertalaakista eksymättä kertaakaan! Sisäänkirjautuminen ei ollut siinä vaiheessa tietenkään vielä alkanut, joten jätimme rinkkamme aulaan suojaavan verkon alle ja lähdimme etsimään lähistöltä jotain evästettävää. Makoisa ateria (joka sisälsi paljon asioita joista ei kyllä ollut hajuakaan, että mitä ne oli) irtosikin huimaan neljän ja puolen euriborin hintaan läheisestä lippakioskista, juomat SevenElevenistä ja eiku syömään! Eka kosketus japskisafkaan oli onnistunut ja hyvä, enkä usko kokemukseen vaikuttaneen senkään, että olimme kuolemaisillamme nälkään. Jäkiruokaakiin syötiin. Mun oli “vesimelonia”.

Hotellimme kelpohuoneessa käytiin ottamassa pieni ja ansaittu välikuolema. Illalla suunnattiin Shinjukun keskustaan syömään ja ihmettelemään. Hotellista ulos astuessamme ensimmäinen fiilikseni oli epäusko: ympärillämme oli ihan hiljaista. Oli pirun vaikea uskoa, että olimme maailman suurimmalla ja väkirikkaimmalla metropolialueella, kun mistään ei kuulunut sihaustakaan. Viiden minuutin kävelymatkan jälkeen alkoi sitten jo näkyä elämää – ja neonvaloja.

Ensikosketus japanilaiseen ravintolaan oli hauska. Nykäistyämme ovenrivasta ja astuttuamme sisään meille tyyliin hurrattiin, huudettiin ja taputettiin (no ei nyt ihan mut melkein!). Tänään meille selvisi, että se on täällä vissiin tapa toivottaa asiakkaat iloisesti tervetulleiksi ravintolaan 🙂 Sushi tilattiin umpimähkään listalta ja tulos oli erittäin hyvä: sopivassa suhteessa tuttuja ja turvallisia makuja miksattuna täysin uusiin ja tuntemattomiin. Mikään ei ollut oksettavaa eikä mikään aiheuttanut myöskään mitään jälkituntemuksia. Annoksiin kuului myös erimaukkaat misokeitot. Jesh!

Ruokailun jälkeen jatkoimme seikkailuamme Shinjukussa päätyen yhteen monista “pelitaloista” (ja nää ei nyt oleet sellaisia pelitaloja!). Ei mitään hajua, että onko tuo oikea nimike näille laitoksille, mutta sillä mennään. Pelitaloissa voi siis pelata kaikennäköisä hassuja pelejä. Niissä voi mm. pyydystää itselleen haarukoilla esmes muovikaloja, -susheja, pehmoleluja tai tyttöfiguureja, pelata musiikki- ja urheilupelejä tai ihan tavallisia videopelejä. Yksi kauhaisu kauhakoneella kustansi huimat 100 yeniä, joten pakkohan se oli kokeilla. Kolmannen vesiperän jälkeen meinasi jo epätoivo vallata, mutta viereisellä koneella itselleen hienon lahna-avaimenperän pyydystäneen japanilaispojanpojan riemun jaettuamme ja high fivet hänen kanssaan heitettyämme päätettiin antaa kauhalle vielä yksi mahdollisuus – ja jihuuu! Neljännellä kerralla tärppäsikin, ja allekirjoittanut sai itselleen oivan stressilelun! 😀

Tänään käytiin kyläilemässä Roppongilla ja hankkimassa hikeä pintaan paikallisella Crossfit-salilla, mutta niistä lisää myöhemmin ja nyt unta tuuttiin!

Ps. Sori mahdollisista typoista, en jaksa enää tähän aikaan oikolukea.